Lines of Departure

Niinhän siinä sitten kävi että Vaarallinen harmonikka jäi kesken. Jaksoin puoleen väliin ja totesin ykskantaan että nyt sai riittää. Pulitzer-palkittu Annie Proulx osaa kyllä kirjoittaa elävästi ja hetken nautinkin siitä, varsinkin 1800-luvun lopun New Orleans kuvauksista, mutta puolessa välissä heitin pyyhkeen kehään. Tarina ei vaan yksinkertaisesti edennyt ja mielenkiintoni lopahti.

Lueskelin hiukan Annie Proulxin haastatteluja, ja hän yhdessä haastattelussa hän myönsikin että kirjan tekovaiheessa hänellä oli hyvinkin myrskyisiä elämäntilanteita, jotka omalta osaltaan vaikeuttivat kirjoittamista. No, tuli ainakin arvokasta hyllytilaa kun harmonikkakirja siirtyi manan majoille.

Tilalle tuli hyvinkin erilainen, Military Science Fiction -genren edustaja joka on samalla Marko Kloosin Frontlines -sarjan toinen osa (ensimmäisestä täällä). Ensimmäisestä osasta on vierähtänyt meikäläisellä nelisen vuotta, joten oli aikakin tarttua seuraavaan osaan!

Marko Kloosin kirjallinen maailmankaikkeus on jo genren puolestakin lähietäisyydellä ihmiskunnan tuhosta. Maapallo on pahoin ylikansoittunut 30 miljardilla ihmisellä, Pohjois-Amerikassa on pelkästään 3 miljardia asukasta tiukasti pakatuissa asutuskeskuksissa. Kaikki haluavat pois kuolevalta planeetalta kohti tähtiä. Ihmiskunta on myös jakautunut kahden valtakeskittymän leireihin: North American Commonwealth (NAC) sekä Sino-Russian Alliance (SRA). Näiden kahden taistelu elintilasta jatkuu niin maassa kuin parin sadan avaruuden siirtokunnan piirissä. Tilanne on kuitenkin muuttunut kirjasarjan toisessa osassa, joka jatkaa tarinaa viisi vuotta ensimmäisen kirjan tapahtumien jälkeen. NAC:n ja SRA:n pelikentälle on siirtynyt muukalaisrotu, jonka edustajat ovat päälle 20 metrisiä biologisia olentoja tuhoutumattomilla avaruusaluksillaan, ja ovat nyt valloittaneet suurimman osan niin NAC:n kuin SRA:n siirtokunnista ja muuttaneet ne omiksi siirtokunniksi.

Kirjasarjan päähenkilö Grayson on noussut NAC-armeijassa jo kersantin natsoille, ja tarinan alkumetreillä ilmoittautuu toiselle viisivuotiselle palveluskaudelle. Maapallolle ei kannata palata, joten pienituloinen armeijaura on ainoa ja paras vaihtoehto. Grayson myös erikoistunut combat controller -rooliin jonka tehtävä on koordinoida mm. maahyökkäyksiin tarvittavia kiertoradalta toimitettavia tukitoimintoja, kuten kaiken puhdistavia ydinaseiskuja. Ensimmäisen osan tapaan, tarinasta ei puutu tapahtumia ja aseellisia konflikteja kun kirjailija ajaa tarinaa eteenpäin isolla pensselillä ja iso vaihde silmässä. Tarinan alkupuolella lukija pääsee tutustumaan taisteluista muukalaisrotua vastaan missä Grayson käyttää NAC avaruuslaivaston isoja pyssyjä puhdistaakseen muukalaisrodun siirtokuntia. NAC on SRA:n tapaan altavastaajana muukalaisrotua vastaan ja tarinan jyrätessä eteenpäin, Grayson on loppukahinoissa pienen yksikön osana puolustamassa pientä siirtokuntaa ikuisen talven kuussa.

Marko Kloos on kirjallisilta taidoiltaan ihan hyvää luokkaa. Tarinat ovat mukaansa tempaavia, ja genren tapaan tapahtumat sisältävät hyvin paljon taisteluja tai niihin valmistautumista. Kuitenkin, kirjailija onnistuu syventämään edes vähän henkilöhahmojen taustoja, ja hän pystyy polkemaan vauhdilla huumorisävytteistä dystooppista tarinaansa Joe Scalzin lailla. Kurotus ei kuitenkaan osu lähellekään Stephen Baxterin tai Neil Stephensonin kirjoittamia scifi-eepoksia.

Seuraava jatkaa mielikuvituksen tuolla puolen, kun vuorossa on Stephen Baxterin ja edesmenneen Terry Pratchettin Pitkä Maa-sarjan toinen osa Pitkä Sota, joka jatkaa scifi-putkeani. Tällä kertaa ehkä vähemmän sotaisimmissa merkeissä mutta enemmän mielikuvitusta kiihdyttävästä aiheesta, eli multiversumeista.

Pelastaja

Harry Hole tarina # 6. Aika tuntuu juoksevan vauhdilla varsinkin kirjablogin yhteydessä. Jo Nesbøn elämän kolhiman dekkarin koettelemukset kulkee meikäläisen kirjahyllyssä rinta rinnan James Lee Burken samankaltaisen Dave Robicheauxin kanssa. Dave sähköisenä versiona ja Harry Hole on joutunut tyytymään pokkariversioon joka lähtee paperikierrätykseen lukukerran jälkeen. Kirjahyllyssä on siis aina Jo Nesbøn mentävä aukko ja tätä aukkoa jo asuttaa seuraava Harry Hole -tarina Lumiukko.

Pelastaja alkaa talvisessa Oslossa. Harry on tarinan alkupuolella jälleen kerran elämän syrjässä kiinni, ilman viinapirua ja tekee kovaa tulosta työssään. Oslon poliisitalolla käy myös muutoksen tuulet kun Harryn vanha esimies päättää siirtyä toisiin tehtäviin ja tilalle tulee nuori virkaintoinen ja luvassa on takuuvarmasti yhteenottoja Harryn ja esimiesportaan välillä. Ihmissuhdepuolella menee heikommin kun Rakel ja Oleg ovat poistuneet Harryn lähipiiristä.

Tarina alkaa kun talvisella Oslon joulutorilla ammutaan Pelastusarmeijan työntekijä kesken konsertin. Yksi siisti ja kuolettava pistoolin laukaus herättää Harryn mielenkiinnon - kuka haluaa tappaa Pelastusarmeijan työntekijän ja varsin ammattimaisin ottein? Harry sukeltaa tutkimuksissaan Norjan Pelastusarmeijan organisaatioon ja sen sisältämään korruptioon. Tämän lisäksi tarinan keskiössä on kiihkeä jahti ampujan kiinni saamiseksi, joka pitää tarinan vauhdissa kiitettävän hyvin.

Melkein 600 sivuinen Pelastaja (pokkariversio) on hyvä esimerkki miksi Jo Nesbø on suosittu kirjailija. Tarina tosiaan on poikkeuksellisen vauhdikas ja jälleen kerran kirjailija onnistuu valoittamaan ja syventämään tarinaa joka kulmista. Tarinassa ei ole myöskään pahemmin ns. pahvin paksuisia statisteja vaan täynnä mielenkiintoisia hahmoja.

Pelastaja jatkaa matkaansa kohti paperinkeräystä ja kiitosten kera, kun lukuvuorossa on jo Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka.

Underground Airlines

Ben H. Winters tuli vastaan Amazonin loputtomalla kirjaosastolla ja kirjan tarina oli sen verran houkutteleva että se tarttui mukaani ja siirtyi Kindleeni. Kyseessä on synkkä tarina vaihtoehtoisesta dystopiasta missä Yhdysvaltojen historia teki jyrkän käännöksen kun vuonna 1861 Yhdysvaltain tuore 16. presidentti Abraham Lincoln salamurhattiin ennen virkaanastumistaan. Orjuutta ei lakkautettu eikä veristä sisällissotaa käyty. 

Vaihtoehtohistorian tarina alkaa nykyajan Yhdysvalloissa missä neljässä etelän osavaltiossa  ("Hard Four") orjuus on edelleen laillista ja kovassa käytössä. Orjuuteen päätyneet tai syntyneet ovat neljän orjaosavaltion raskaan teollisuuden voimavarana. Orjaosavaltiot ovat eristäytyneitä ja ympäröivien "vapaiden" osavaltioiden jatkuvassa paineessa.

Tarinan keskiössä on afroamerikkalainen Victor, entinen PB - Person Bound to Labour. Orjuuteen syntynyt mutta vanhempana vapautettu. Ja nyt hän on karanneiden orjien kokenyt metsästäjä. Yli 200 onnistuneen kiinniottamisen jälkeen, Victor saa tehtäväksi löytää Jackdew-nimisen karanneen orjan ja joutuu soluttatumaan orjia vapauttavan maanalaisen järjestöön. Tämä ydintarina saa lisäsisältöä rinnakkaistarinasta missä kuvataan Victorin lapsuutta orjuudessa brutaalissa teurastamotyössä. Victor on myös hyvin kompleksinen henkilö joka ajatuksissaan vaipuu välillä lapsuuden hyvin traumaattisiin tapahtumiin. Iso osa Victorin aikuisuudesta on myös mennyt vapaana elämisen oppimiseen. Orjuuden kovettama Victor on outolintu vapaudessa joka on kuitenkin osin edelleen orja. Hänen ainoa yhteytensä työnantajaan on Mr Bridge joka soittaa aika ajoin kysyäkseen tilanneraporttia ja antaa Victorille uusia tehtäviä, uusia orjia metsästettäväksi. Lopulta Victorin tehtävä vie hänet takaisin lapsuudesta tuttuun elinympäristöön, tarkoituksena kaataa monivuosisatainen sorto. Underground Airlines on synkkä kirja joka muutama vuosi sitten julkaisun aikoihin aiheutti ihan aiheesta keskustelua Yhdysvalloissa.

Ben H. Winters on nuori yhdysvaltalainen kirjailija joka on julkaissut nipun kirjoja 2000-luvulla, ja ehkä mielenkiintoisin (ja menestynein) on hänen The Last Policeman -trilogia joka menee meikäläiselle lukujonoon. Trilogiassa seurataan New Hampshiren Concord kaupungin poliisietsivää joka saa tehtäväkseen selvittää McDonaldsin vessassa tapahtunutta hirttäytymistä, joka näyttää aluksi itsemurhalta. Tarina ei sinänsä vaikuta mitenkään erikoiselta. Erikoisen tarinasta tekee lähtötilanne missä 6,5 kilometrinen asteroidi uhkaa iskeytyä maapalloon puolen vuoden päästä ja tuntemamme sivilisaation romahtelee tarinan kuluessa perustuksia myöten. Poliisietsivä kuitenkin päättää ratkaista mahdollisen rikoksen hyvin rajallisilla resursseillaan. Seuraavaksi kuitenkin jotain aivan muuta.

Jumalan vihan ruoska

Historioitsija Mirkka Lappalainen on itselleni uusi tuttavuus Suomen historian osalta, ja kotimaan historia on muutenkin jäänyt liikaa syrjemmälle Yhdysvaltojen historian jyrätessä kirjahyllyssäni. Suomalaisista historioitsijoista ainoastaan Teemu Keskisarja ja jokunen muu ovat onnistuneet pääsemään kirjahyllyyni. Yksi syy voi olla se valikoima mihin Suomalaisessa törmää: hyllymetri hyllymetrin jälkeen historiateoksia Talvi- ja Jatkosodasta unohtamatta Marskia. Tuntuu että Suomen historiassa ei ole ollut painokelpoisia historiallisia tapahtumia ennen 1900-lukua. Se on sääli.

Onneksi on kuitenkin Keskisarjan ja Lappalaisen kaltaisia ennakkoluulottomia historioitsijoita, jotka uskaltavat tarttua tapahtumiin joista suurella yleisöllä ei välttämättä ole vihiäkään. Ne ovat niitä historian valtavirran kiehtovia hämäriä sivupolkuja joita itse yritän metsästää aina kun on mahdollista.

En nyt tiedä nykysukupolvien ala- tai yläkoulun historian opetuksen tilannetta, paitsi oman tyttäreni kohdalta, onko  historian opetussuunnitelmassa mainintoja Suomen historiaa täplittäneistä nälkävuosista. Ajoista jolloin talvista ei tuntunut tulevan loppua ja sateet sekä elokuun hallat pistivät suomalaisen viljelijän hiljaiseksi. Ajoista joiden seurauksena suomalainen viljelijä muuttui tautiseksi ihmisrievuksi, joka lopulta jätti torppansa peltoineen ja perheineen laahustivat maantielle ruokakerjuulle. Lopulta viljeilijä kuoli perheineen nälkään maantien varteen pettu- ja olkileivän turvottamina.  Tällaisen suomalaisen sielunmaiseman maalaa lukijan eteen Mirkka Lappalainen jonka kirja käsittelee vuosien 1695 ja 1696 ns. Suuria Kuolonvuosia.

1600-luku Pohjolassa oli sotaisa elettiinhän suurvalta-aikaan jolloin Ruotsi halusi laajentua ja jopa tehdä Itämerestä oman Mare Nostrumin (sisämeri) ja valtio pullistelikin Itämeren voimavaltiona. Ruotsia johti 1600-luvun loppupuolella Kaarle XI joka teki kovalla kädellä uudistuksia pitkin Pohjolaa. Takana oli Kolmekymmenvuotinen sota jonka mylleryksen jälkeen koitti vakautta ja rauhaa. Kaikki siis valmistautuivat uuteen konfliktiin joka odottikin jo vuoroaan seuraavalla vuosisadalla. Vaikka kaikki näytti hyvältä niin Äiti Luonto oli eri mieltä: elokuussa 1695 hallat aloittivat ennennäkemättömän kurimuksen läpi Ruotsin valtakunnan.

Itse asiassa vuosina 1694-1695 koko Euroopassa kärsittiin poikeuksellisista sääilmiöistä. Suomessa talvi oli hyytävän kylmä ja kesällä sateesta ei tuntunut tulevan loppua. Hallayöt iskivät jo elokuussa ja riivasivat pitkin syksyä joten maanviljelyksestä riippuvainen valtakunta oli pulassa. Nykypäivänä tiedetään että kyseessä oli pidemmän ajanjakson kestävä "Pieni jääkausi" jonka loppuhuipennukset nähtiin vasta 1850-luvulla. Kylmiä talvia ja sateisia kesiä riitti pitkin vuosisatoja mutta Pohjola koki pahimman juuri 1600-luvun lopulla.

Ei ole vaikea arvata mikä oli lopputulos kun kohdalle osuu useampi maanviljelyksen kannalta haasteellisempi vuosi. Ruotsin valtiojohto sai hätääntyneitä viestejä alusmaista missä kerrottiin ruoan loppumisesta ja jopa mahdollisesta vallankumouksesta mikä osoittautui virheelliseksi tiedoksi. Yleinen nälänhätä äityi lopulta kriittiseen pisteeseen vuonna 1697 missä Pohjola näki valtakunnan tuhon edessään. Lopputulema oli jopa nykymittakaavassa shokeeraava: 25-30% Suomen asukkaista kuoli nälkään. Kaikki oli syöty mitä oli syötävissä, jopa ihmisiä joista kirjassa on useampi esimerkki. Lopulta oli tarjolla pettu- ja olkileipää joka oli yhtä tehokas tappaja kuin nälkä itse. Turvonneet rääsyläisihmiset kuolivat kaduille, koteihinsa ja maanteiden poskiin massoittain.

Mitä itse pidin kirjassa on se taustatyön määrä mitä Mirka Lappalainen oli tehnyt kirjan eteen. Kirja tarkastelee tapahtumaa joka kulmasta. Lukija pääsee kurkkaamaan miltä 160-luvun Ruotsin valtakunta oli, miten sen toimi ja kuinka ihmisten elämä muuttui täydellisesti kun elämän perustoiminnot romahtivat. Kirja on myös hyvä tieto-opas ilmastohistorian saralla ja muistuttaa meitä 2000-luvun asukkeja hauraasta ilmastosta ja varsinkin nykypäivän ilmastollisista haasteista joita nyt kohtaamme. Äärisääilmiöt ajavat meitä kohti samanlaista kurimusta jonka 1600-luvun loppupuolen esi-isämme kohtasivat. Jumalan vihan ruoska on mielestäni siten hyvinkin ajankohtainen kirja. Iso suositus kaikille kotimaamme historiasta kiinnostuneille.

Proxima

Jos joskus käyt Tallinnassa, niin suosittelen lämpimästi Viru-kauppakeskuksen Rahva Raamat -kirjakauppaa. Heillä on mukavan kokoinen englanninkielisten kirjojen valikoima mikä sisältää ihan mukavan kokoisen Science Fiction-valikoiman. Itse käyn Tallinnassa perheen kanssa kerran vuodessa, ja se on ainakin minulla vakiopaikka missä aikaa menee mukavasti sillä aikaa kun muu perhe kelaa läpi vanhan kaupungin pakollisia turistirysiä.

Viime vuoden kesänä mukaan lähti riskillä Stephen Baxterin Proxima ja sen jatko-osa Ultima. Molemmat edustavat sitä ehkä astetta kovempaa insinööriscifiä ja ainakin parivaljakon ensimmäinen osa sisältää niitä ainakin allekirjoittaneen mielikuvitusta kutkuttavia elementtejä: tutkimusmatkailua, edistyneen muukalaisrodun salaperäistä teknologiaa ja maapallon dystooppinen tulevaisuus.

Stephen Baxter on pitkänlinjan tieteiskirjailija ja on kunnostautunut juuri ns. insinööriscifin saralla, tätä painottaa myös kirjailijan yliopistotutkinnot matematiikassa ja insinööritieteissä. Itselleni kirjailija on tuttu loistavasta multiversumisarjasta Long Earth (Pitkä Maa, jota pitäisi muistaa jatkaa) jonka hän kirjoitti edesmenneen Terry Pratchettin kanssa.

Proxima sijoittuu ajalle 2166-2217 ja aurinkokuntamme on samanlaisessa jamassa kuin monessa muussakin scifi-tarinassa. Maapallosta on tullut ihmiskunnan tunkkainen museo, aurinkokuntamme sinivalkoisesta marmorikuulasta on tullut paikka mistä ihmisrotu on lähtenyt liikkeelle muutama sukupolvi takaperin. Se on nyt sotien runtelema, rajun ilmastomuutoksen uudelleen muotoilema ja kuitenkin maapallolla on edelleen kaksi isoa liittoutumaa jotka vääntävät kättä aurinkokunnan herruudesta. Kädenväännössä on mukana YK ja Kiina liittolaisineen. Kaiken tämän keskellä ihmiskunta on levittäytynyt pitkin planeettoja ja asteroidivyöhykkeitä perinteisellä tavalla, mutta Stephen Baxter on lisännyt valtapeliin muutaman hyvin mielenkiintoisen ja painavan elementin. Tekoäly tai AI, tuo nykyajan mahdollinen tuomiopäivän skenaario on tarinassa vahvasti mukana. Maapallolla on ryhmittymä tekoälyjä (Core AI's) jotka auttavat ihmiskuntaa sen selviytymisessä ja yllätys yllätys - ne pelaavat tarinassa omaa peliään. Valtapelin vaakakupeissa painaa myös YK:n International Space Fleet (IFS) löydös Merkuriukselta. Pienen kiviplaneetan kaivauksissa on löytynyt muinaisen älyllisen elämän jättämiä Kernel -moottoreita joiden toimintapa ja teknologia ovat hämärän peitossa. Ne ovat pieniä ja kompaktin kokoisia ja mahdollistavat avaruusalusten matkaamisen lähes valonnopeudella. Kernelit nostavat aurinkokunnan valtapelin paineita.

Tähän soppaan herää vanki Yuri Eden oltuaan 100 vuotta pakasteena ja tylyn heräämisen jälkeen Yuri tajuaa olevansa YK:n uudisasukasaluksessa jonka määränpää on noin neljän valovuoden päässä oleva punainen kääpiötähti Proxima Centauri. Lastina on 1000 Yurin kaltaista ihmiskunnan hylkiötä ja kaikki tarpeellinen Proxima IV-planeetan asuttamiseen. Tarjolla ei ole myöskään paluulippua.

Tarina fokusoituu kahteen tapahtumaan jotka lopulta kohtaavat. Ikuisen päivän Proxima IV-planeetalla seurataan Yurin ja hänen ystäviensä selviytymistä aina lopulta vuosikymmenestä toiseen. Toisaalla Merkuriuksessa seurataan Kernel-moottorien tutkimukseen liittyviä tapahtumia.  Taustalla tapahtumia ohjaa YK, Kiina ja maapallolle bunkkeroituneet monoliittiset tekoälyt.

Proxima on ennen kaikkea hyvin toimiva tarina ihmiskunnan viimeisestä käymättömästä korpimaasta eli avaruuden tutkimusmatkailusta. Lukija pääsee tarinassa sukeltamaan tulevaisuuden teknologioihin, ja itseäni kiehtoviin aiheisiin kuten pitkälle kehittyneisiin tekoälyihin ja tietysti tarinan aarteisiin eli Kernel-moottoreihin. Tarinan loppupuolella pääsee myös nauttimaan maapallon tuomiopäiväskenaarioon missä Kiina ampuu asteroidivyöhykkeeltä oman taktisen joukkotuhoaseen asteroidin muodossa. Kirjailijan mielikuvitus tuntuu tässä kohtaa lähes rajattomalta.

Stephen Baxterin tarina toi pitkälti mieleen Neil Stephensonin tuotannon ja itselleni tutun ihmiskunnan exodus-tarinan Seveneves jota suosittelen tämän lisäksi lämpimästi.

Seuraavaksi vuorossa on muutaman vuoden tauon jälkeen pala suomalaista historiaa Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoskan muodossa, joka käsittelee 1600-luvun loppupuolella Suomea kalvanutta nälänhätää.

Mustan lumen talvi

Pitkä taival Kalle Päätalon Koillis-Lapin selkosilla on tullut päätökseensä. Pari vuotta pyörähti Koillismaan parissa varsin mukavissa merkeissä ja olen pääosin ollut positiivisesti yllättynyt Kalle Päätalon kirjallisesta tuotannosta, vaikkakin sarja on pieni osa hänen massiivisesta tuotannostaan. Päätalon pääsarja Iijoki on sen verran iso mörkö johon tuskin tulen tarttumaan.

Koillismaa on kuvannut erään suomalaisen syrjäseudun yhteiskunnallista kehitystä 1930-luvun alkupuolelta läpi sotien aina 1960-luvun maaseudun mullistukseen. Sen mukana seurattiin Järvikylän Sääskilampien, Sammalsuon ja Malisten kituuttamista pula-aikojen läpi, välillä kunnan jauhoilla elämistä sekä sotien tuomien muutosten aiheuttamia tuskien. Unohtamatta Päätalon mestarillista luonnon kuvausta mikä tuo Koillis-Lapin karut vuodenajat lukijan silmille.

Tässä sarjan viimeisessä osassa Järvikylän asukkaiden elämä on astunut nykyaikaan, eletään 1960-lukua ja edellisten osien päähenkilöt ovat nyt eläkeiässä. Vaikka elämä on nyt paljon helpompaa, työtä joutuu kuitenkin tekemään ruokansa eteen. Selkosille on myös saapunut suuri maaseudun murros, missä metsätyöt on harvassa ja nuoret sukupolvet ovat lähteneet kotiseuduilta Ruotsiin tai kaupunkeihin.

Kauko Sammalsuon kohdalla uusi talo on rakennettu ja ison navettakin on valmistunut. Kauko on myös vanhoilla päivillään kunnostautunut kunnanvaltuutettuna ja pohtii kirjoittajana oman sukupolvensa asioista, murheista sekä nykypäivän tuomista konflikteista eri lehtien palstoilla. Kaukon täysikasvuiset pojatkin tuovat oman haasteensa poliittisilla näkemyksillään, joka saa Kaukon nyt heikon sydämmen koville kierroksille. Kaikkien Koillismaan perheiden kohdalla suuret 1960-luvun yhteiskunnalliset muutokset tuovat lukijan eteen historiasta tutut tapahtumat: Ruotsiin muuttamisen ja sotaveteraanien arvostuksen puutteen esiin tuomisen. Monet Järvikylän torpat ja talot uhkaavat kylmetä kun nuoret polvet eivät halua jatkaa kituuttamista selkosilla.

Vaikka sarjan viimeinen osa on temmoltaan edellisiä osia rauhallisempi, se kruunaa Päätalon Koillismaa-sarjan kunniakkaasti. Suosittelen. Arvioni sarjan osista löytyy täältä 

Ja seuraavaksi yöpöydällä on täysin toisenlaista kirjallisuutta. Siitä on tovi kun scifiä on tullut luettua, joten vuorossa on Stephen Baxterin Proxima.

The Storm Before The Storm

Yli tuhatvuotisen Rooman valtakunnan historia on kuin pohjaton kaivo josta historioitsijat voivat ammentaa tarinoita loputtomasti. Sen historiaa on kuvattu kaikissa mahdollisissa muodoissa ja sen historian keskeiset henkilöt kuten Julius Caesar, Pompeius, Cicero tai Marcus Antonius tulevat jo koulunpenkillä tutuiksi. Mike Duncan tunnetaan ennen kaikkea ehkä yhdestä suosituimmasta historiallisesta podcast-sarjasta History of Rome, joka käy läpi Rooman valtakunnan historian alusta sen kitkerään loppuun. Se julkaistiin vuonna 2007 ja kesti aina vuoteen 2012. 

Maineikkaan podcast-sarjan päätteeksi Mike Duncan päätti kirjoittaa kirjan ehkä vähemmän tunnetusta ajanjaksosta, joka kuvaa aikaa jolloin Rooman valtakunta kukoisti Välimeren voimatekijänä. Ajanjakso (146-78 eaa.) jolloin Rooma ei ollut enää osa alueen valtaa pitävistä valtioista vaan voimakkain valtakeskittymä jonka piirissä oli iso osa tunnetun maailman kansalaisista. Tämä ajanjakso oli myös Rooman tasavallan lopun alkua joka loi ahneuden ja korruption kyllästämän pelikentän yhdelle ehkä kuuluisimmalle diktaattorille Julius Caesarille.

Tämä ajanjakso oli tosiaan kirjan nimen mukaisesti myrsky ennen myrskyä. Kirja alkaa kun nuori Tiberius Sempromius Gracchus katsoo Karthagon palamista maan tasalle. Karthagon lopullinen kukistuminen vuonna 146 oli lopullinen osoitus Rooman voimasta. Tiberius nousi Rooma poliittiselle areenalle legioonan kautta aina kansantribuuniksi, ja rakensi pitkälle Rooman historiaa heijastuvan lakialoitteen Lex Agraria, joka oli maareformi joka mahdollistaisi Rooman köyhille maa-alueita viljelyä varten. Tämä aloitti ennen näkemättömän poliittisen sodan Rooman senaatin kanssa joka kärjistyi Tiberiuksen kohdalla väkivaltaiseen kuolemaan. Tiberiuksen poliittisten vastustajien aseistautuneet kannattajat lahtasivat Tiberiuksen ja hänen 300 kannattajaansa Jupiterin temppelin edustalle. Tämä poliittinen tapahtuma avasi Rooman politiikassa aivan uuden pelin. Tiberiuksen poliittisen murhan jälkeen Mike Duncan marssittaa lukijan eteen kronologisessa järjestyksessä toinen toistaan äärimmäisen kieroa poliittista peliä jonka rinnalla nykypolitiikan käänteet ovat pyhäkoulun tasoa. Mukaan tulivat mm. järjestäytyneet Rooman katujengit jotka varmistivat poliittisia voittoja murhilla. Kirjan vajaaseen 70 vuoden tapahtumiin mahtuu lukuisia verenhimoisia konsuleita sekä murhattujen politiikkojen kostonhimoisia sukulaisia jotka vuorollaan hakevat oikeutusta samoilla äärikeinoilla.

Lähellä kirjan ajanjakson loppuvaiheita nousee näyttämölle kaksi ehkä aikansa tunnetuinta poliittista petoa: Gaius Marius, kenraali ja kuusinkertainen konsuli joka uudisti ja mullisti Rooman armeijan ja vei läpi Tiberiuksen aloittaman maareformin. Gaius Mariuksen perässä tuli Lucius Cornelius Sulla, köyhän perheen plebeiji joka nousi Gaius Mariuksen alaisuudesta aina Rooman diktaattoriksi. Molemmat eivät kaihtaneet keinoja joilla he poistivat poliittisia vastustajia pois tieltään. Nähtiin mm. yleisiä poliittisia jahteja missä poliittiset vastustajat ilmoitettiin vapaaksi riistaksi jotka piti ottaa kiinni ja tappaa. Palkinnoksi murhaaja sai uhrin omaisuuden. Sulla nosti näillä keinoilla poliittisen pelin omalle tasolleen jota muut eivät pystyneet pelaamaan. Ääriesimerkkejä on paljon. Esimerkkinä menköön vuoden 86 Sullan voitto Mithridaten joukoista. Sulla kutsui Senaatin kokoontumaan Bellonan temppelille kuulemaan hänen selontekoaan Mithridaten taistelusta. Temppelin naapurissa oli kuuluisa Circus Flaminius jonne Sulla oli koonnut 6000 sotavankia. Ja kuin efektiksi, Sullan antaessa raporttia Senaatille suuresta sotavoitostaan, legioonalaiset teurastivat naapurissa samaan aikaan kaikki 6000 sotavankia. Luonnollisesti Sullan varmasti mielenkiintoinen selonteko sai vastenmielisen taustametelin joka järkytti syvästi Rooman senaattoreita joita Sulla tyynnytteli sanomalla "not concern themselves with was going outside, for it was only that some criminals were being admonished".

Sulla lopulta lopetti poliittisen opposition diktaattorina ja tuhosi poliittiset vastustajansa pitkällä ajojahdilla joka alkoi 80 henkilön nimilistalla ja joka lopulta johti arviolta noin kolmentuhannen henkilön murhaan. Kaikki Sullan listalle joutuneet piti tappaa. Tässä kohtaa myös tulevaisuuden diktaattorin lupaava ura oli loppua ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut. Vuonna 82 Sullan nimilistalle ilmestyi myös 19-vuotiaan Gaius Julius Caesarin nimi. Caesar oli Gaius Mariuksen veljenpoika (joka ei ollut vuonna 82 plussaa) ja samalla hän oli naimisissa Sullan poliittisen vastustajan Cinnan tyttären kanssa naimisissa. Sulla määräsi Julius Caesaria eroamaan välittömästi vaimostaan mutta nuori Gaius kieltäytyi ja siten päätyi listalle. Rohkealla Caesarilla oli kuitenkin onnekseen hyvät suhteet Sullan lähipiiriin jotka lopulta puhuivat diktaattorin ympäri ja nuori Caesar otettiin pois tappolistalta.

Täytyy sanoa että Mike Duncan yllätti minut kirjallaan. Itselläni on joitain Antiikin Rooman kirjoja hyllyssä jotka odottavat lukemista mutta tämä avasi paljon sitä taustaa miten juuri nuoriherra Caesar nousi valtaan. Caesar ja hänen ikäpolvensa astuivat Rooman poliittiselle näyttämölle jonka perustat oli jo mädätetty juuri ahneudella ja verellä jotka varmasti edesauttoi vallan ja omaisuuden haalimiseen. Edellinen sukupolvi oli esimerkillään varmistanut että valtaan nousemiseen ei tarvittu enää rehellistä poliittisista peliä vaan säälimätöntä vallan ottamista keinoja kaihtamatta.

Kirja on jo sinänsä mielenkiintoinen läpileikkaus vähemmän tunnettuun aikaan Rooman historiassa ja kirjailija Mike Duncan on joutunut haastatteluissa paljon vastaamaan kysymyksiin missä verrataan kirjan ajanjaksoa Yhdysvaltojen nykypolitiikan tilanteeseen. Omasta mielestäni nämä ovat hyviä kysymyksiä ja kirjailija itsekin on myöntänyt että vertailu on pelottava koska nykytapahtumat ovat samankaltaisia.

No mutta, Antiikin Rooman jälkeen hypitään kirjallisesti kohti tulevaisuutta ja laskeudutaan kotimaisiin Kalle Päätalon selkosille kun vuorossa on jo Koillismaa-sarjan päätöskirja Mustan lumen talvi.

Miekkojen laulu

Kuten Dave Robicheaux-sarjan kanssa, olen Bernard Cornwellin The Last Kingdom-sarjan kohdalla myös hyvässä vauhdissa kun kohdalle osui sarjan neljäs julkaisu Miekkojen laulu. Näitä Uhtredin seikkailuja on kerääntynyt kirjahyllyyni pokkariversioina aina kun niihin törmää eri yhteyksissä. Pokkarit ovat sinänsä allekirjoittaneelle ns. kulutustavaraa ja ne päätyvätkin paperinkierrätykseen yöpöytäkierroksen jälkeen. Viimeisen muuton yhteydessä päätin päivittää wanhan kirjahyllyni ja samalla lukitsin itseni tilanteeseen missä kirjahyllytilaa on nyt rajattu metrimäärä. Nuoruudestani asti mukanani kulkenut Askon hyllykokonaisuus päivittyi lumenvalkoiseen Boknäsin kokonaisuuteen, joten jokaisen hyllymetrin asukki pitää siis valita tarkoin.

Miekkojen laulu jatkaa kolmekymppisen Uhtredin Ragnarsonin tarinaa. Tarinassa eletään vuotta 885 ja jonkinlainen hauras Pax Orbis on muodostunut nuoren heikon Englannin ja brutaalien tanskalaisvalloittajien välillä. Uhtred on telakoinut elämänsä kuningas Alfredin palvelukseen ja vastuuna on varmistaa että raja-alueiden linnoitustyöt. Tietenkään suht rauhallinen jakso elämässä ei kauaa kestä kun Uhtred tapaa tanskalaispäällikön joka pienen showpoikasen avulla istuttaa Uhtredin mieleen ajatuksen että hänestä on tuleva Mercian kuningas. Tarina kuitenkin kääntyy sotaisampaan suuntaan kun Alfred komentaa Uhtredin uuteen tehtävään missä hänen pitää valloittaa Londiniumin kaupunki (Lontoo) tanskalaisilta joka sitten toimii häälahjana Alfredin vävypojalle Aethelredille.

Wanha Londiniumin on kirjan parasta antia. Sen asukkaat ja tanskalaiset asuvat roomalaisten vanhoissa raunioissa ja taloissa ja Bernard Cornwell pääsee kaupungin kuvauksissa vauhtiin yhtenä parhaimpana historian elävöittäjänä. Sen porteilla Uhtred käy suorastaan legendaarisiin mittoihin kasvavia taisteluja ja jälleen kerran Uhtred käy sisäistä taistelua Alfredin valtataistelun keskellä kahden maailman välillä; ollako englantilainen vai tanskalainen. 

Viikko vierähti jälleen kerran nopeasti tällä kertaa Kreikan auringon alla ja Miekkojen laulun lisäksi lomamaisemaan hienosti sopivaksi tuli myös luettua Mike Ducanin kiehtova The Storm Before The Storm, joka käy läpi Rooman Tasavallan kuoleman ensitahteja, sukupolvea ennen Julius Caesarin astumista näyttämölle joka on samalla äärimmäisen ajankohtainen kuvaus Rooman Tasavallan murenemisen alkamisesta.

A Morning for Flamingos

Oklahoman traagisten tapahtumien jälkeen lukumatka jatkuu kohti kuumaa etelää, 70 vuotta eteenpäin Louisianan New Iberiaan, James Lee Burken fiktiivisen dekkarin Dave Robicheauxin kotikulmille. Edellisestä Robicheaux-tarinasta on kulunut jo tovi, joten oli mukava jälleen piipahtaa jo tutuksi tulleessa kirjallisessa maisemassa. A Morning for Flamingos on kirjasarjan neljäs julkaisu vuodelta 1990, ja kun tänä vuonna 81-vuotias ikinuori James Lee Burke julkaisi tuoreen Robicheaux -romaanin joka on sarjan 21. kirja, niin tässä laatusarjassa on onneksi luettavaa vielä vuosiksi.

Sarjan kolmannessa kirjassa Dave päätyi Montanan jylhiin maisemiin selvittämään paikallisten ja öljyteollisuuden välisiä kärhämiä ja tällä kertaa, Dave on kotinurkillaan New Iberian sheriffin palveluksessa. Tarina pyörähtää käyntiin rutiininomaisesta öisestä vankikuljetuksesta jota hoitaa Dave ja hänen kumppaninsa. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellusti ja lopputuloksena Dave viruu vesirajassa luoti rinnassaan. Toivuttuaan murhamies Jimmie Lee Boggsin luodista, Daven vanha ystävä Minos Dautrieve puhuu miehen ympäri työskentelemään DEA:n peitetehtäviin ja tehtävänä on saattaa huumekauppojen kautta telkien taakse yksi New Orleansin rikollispomoista Tony Cardo. Edellisien osien tapaan Dave painii edelleen sisäisten demonien kanssa, tällä kertaa viinapiru on pienemmällä volyymilla kun Vietnamin sodan traagiset tapahtumat pitävät Daven yöt hikisinä. Daven matka Big Easyn rikollismaailmassa juuri Vietnamin sodan tapahtumat rakentavat normaalia syvemmän ystävyyden peitetehtävän kohteen Tony Cardon kanssa, joka Davesta poiketen yrittää piikittämällä pitää sotamuistot kurissa. Unohtamatta Etelän todellista helmeä New Orleansia, jonka kirjailija onnistuu kuvamaan juuri sellaisena kun sen itsekin muistan; poikkeuksellisen kaunis ja mystinen kaupunki joka eroaa muista Yhdysvaltojen kaupungeista kuin yö ja päivä.

Daven matka alamaailmaan on pomppuinen ja odotetusti tapahtumarikas. Mukaan retkelle lähtee vanha tutkapari Clete Purcell, joka on vilahdellut edellisissä tarinoissa. Hän on pahamaineinen ex-poliisi jolla on baarin omistajana sormi kaupungin alamaailman pulssilla ja auttaa Davea kontaktoitumaan ns. tekijöiden kanssa. Luvassa on korruptoituneita poliiseja, Femme Fatale -kaunottaria, Syvän Etelän magiikkaa ja Daven ensirakkaus Bootsie joka mullistaa kirjan sankarin elämän. James Lee Burken teksti rullaa jälleen kerran niin sulavasti ja vaivattomasti että vajaa 400 sivuisen kirjan olisi varmaan pystynyt lukea yhdeltä istumalta. Daven hahmo syvenee entisestään kun kirjailija porautuu edellisten tarinoiden jatkeena syvemmälle Daven nuoruuteen ja Vietnamin sodan tapahtumiin jotka toimivat kiehtovana lisämausteena tarinalle.

Edessä olisi viikon lomamatka jonka aikana olisi kiihdyttää lukukonetta ja saattaa päätökseen aurinkovarjon alla ainakin Bernard Cornwellin Miekkojen laulu, Antonio Garcia Martinezin Chaos Monkeys, ja jos kone ei sakkaa, niin päälle vielä Jordan Belfortin Wolf of Wall Street.

Killers of the Flower Moon

David Grann on kirjailijana tuore tapaus meikäläiselle kun ensimmäinen kirjakin The Lost City of Z tuli ulos vuonna 2009, ja vaikka julkaisumäärä on vielä niukanlainen, hän on jo kirjoillaan tehnyt tuntuvaa menestystä. Grann on myös siitä harvinainen tapaus että hänen esikoisteoksestaan on tehty myös hyvinkin kelvollinen elokuva joka kannattaa katsoa Netflixistä. Killers of the Flower Moon on myös vauhtiuralla menossa kohti Hollywoodin koneistoa Martin Scorsesen toimesta, päätähtenä kukas muu kuin Leonardo Di Caprio. Ja mikäs siinä on tehdessä laatuelokuvia kun David Grann on selvästi journalistin taustallaan löytänyt onnistuneesti tiensä niille historian vähemmän tunnetuille mutta sitäkin mielenkiintoisille sivupoluille.

Killers of the Flower Moon siirtää lukijansa 1920-luvun Oklahomaan, Osage-intiaaniheimon alueille. Aikaan jolloin Yhdysvallat kävi läpi kovaa murrosta, ei kaikkein vähiten Keskilännessä ja sen eteläisessä osavaltionaapurissa Oklahomassa. Kuten muissakin osavaltioissa, Oklahoman historiassa oli paikkansa intiaaneille joiden alkuperäiset asuinalueet oli kysymättä uudelleen jaettu ja puristettu uudisasukkaiden toimesta reservaatteihin. Oklahoman osavaltioon oli myös rajattu reservaatti Osage-heimolle joka hallitsi ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa isoa osaa Oklahomasta. Kuitenkin, Osage-heimo ymmärsi uudisasukkaiden tuoman muutoksen, ja valitsivat elämän ja sopeutumisen muuttuneeseen maailmaan rajatulla alueella, sotimisen ja takuuvarman tuhoutumisen sijaan. Mutta Osage-heimo onnistui tekemään jotain hyvin poikkeuksellista; sisällissodan jälkeen, heimo onnistui neuvottelemalla ostamaan reservaattimaansa Yhdysvalloilta. Tällaiseen kauppaa onnistui vain harva intiaaniheimo.

1800-luvun loppupuolella Oklahoman osavaltiosta löydettiin laajat öljyesiintymät jotka tietysti nopeutti wanhan maailman ja uuden ajan yhteentörmäystä. Oklahomaan ryntäsi öljyfirmojen edustajia ja laajan öljyesiintymän pääalue sattui osumaan juuri Osage-heimon reservaatin kohdalle. Lottovoitto kosahti siis kituvan heimon kohdalle koska reservaattikauppa sisälsi myös täydet omistusoikeudet luonnonvarojen osalta. Tämä mahdollisti Osage-heimon myymään öljynporausoikeuksia jotka luonnollisesti teki heimon jäsenistä rikkaita. Tilanne kuitenkin herätti viranomaiset ja Yhdysvaltojen kongressi sääti makaaberin lain, mikä käytännössä esti intiaaneja käyttämästä varojaan ja laki määräsi intiaanien varainhallinnalle edunvalvojan. Eli jos olit intiaani ja sait käytännössä miljoonia dollareita vuodessa öljynporausoikeuksista, et voinut käyttää rahoja miten halusit koska sinut luokiteltiin käytännössä lapseksi joka tarvitsi "aikuisen" (valkoihoinen) valvomaan kuinka paljon sait rahaa käyttää. Tämä äärirasistinen ja syrjivä laki aiheutti jopa nälkäkuolemia intiaaniheimon perheissä joilla saattoi olla moninkertainen määrä varoja edunvalvojaan nähden.

Ja tässä kohtaa David Grannin tositapahtumiin perustuva tarina alkaa. Keväällä 1921 Osage-intiaani Mollie Burkhart alkoi epäilemään että hänen isosiskolleen Anna Brownille oli sattunut jotain. Anna oli perheen musta lammas joka piti juhlimisesta ja miehistä, ja samalla aiheutti päänvaivaa ja huolta muulle perheelle. Monet intiaanit tunsivat elävänsä maailmojen välissä ja alkoholi oli/on tuhoisa pakokeino. Ei mennyt aikaakaan kun Annan ruumis löydettiin syrjäisestä rotkosta ja paikallisten viranomaisten tutkittua, tapaus julistettiin murhaksi. Tämä yksi epäselvä murha aloitti pitkän tapahtumaketjun jonka loppupäässä vuonna 1925 kuusikymmentä varakasta Osage-intiaani oli löydetty murhattuna epäselvissä olosuhteissa.

Hyvin nopeasti vuonna 1921 Osage kunnan viranomaiset joutuivat nostamaan kätensä pystyyn murhamäärän kasvaessa, ja avuksi pyydettiin nuoren J. Edgar Hooverin johtama liittovaltion poliisi FBI. FBI oli 1920-luvulla vielä suht nuori organisaatio ilman nykypäivän mittavia toimintavaltuuksia ja johtaja Hoover janosi suurta julkista voittoa. Hän tunnisti valtakunnan lehdistöön nousseen Osage-heimon murhissa tilanteen nostaa FBI:n profiilia, ja ei aikaakaan kun Hoover lähetti Oklahomaan entisen Texas Rangerin, tuoreen FBI-agentin Tom Whiten, joka ei ollut Hooverin malliagentti yliopistokouluksineen ja nuhteettomine käytöksineen. Tom White oli sen sijaan rajaseudun kasvatti ja saanut lainvartijan kokemuksensa kuuluisan Texas Ranger yksikön parissa. Kuitenkin, Tom osasi rikostutkimuksen ja käynnisti nopeasti Osage kuntaan päästyään laajan rikostutkinnan soluttautujineen kerämään tietoa mahdollisesta laajamittaisesta salaliitosta.

Tarina alkaessa keriytymään auki, viranomaistutkinta paljastaa laajan salaliiton jonka kärjessä ovat alueen silmäätekevät, valkoiset miehet joiden fokuksessa on tietysti se ainoa asia - raha. Tom White tiimeineen tekee enemmän kuin pitkän päivätyön kerätessään todisteita ja todistajia saadakseen kasaan vedenpitävän oikeusjutun.

Tämän(kin) kirja kohdalla, en ihmettele yhtään miksi Scorcese haluaa tehdä tästä elokuvan. Se tuo parrasvaloihin esimerkin kuinka Yhdysvallat käsitteli (ja käsittelee edelleen) alkuperäisasukkaitaan. Tietysti The Osage Murders tapauksesta on jo kulunut lähes sata vuotta mutta David Grannin kirjan myötä se pääsee lopulta kunnolla julkisuuteen. Kirjan loppuosa on pyhitetty kirjailijan kuvaukselle Osage-intiaanien nykytilanteeseen ja kuinka hän kävi alueella tekemässä taustatyötä kirjaa varten, ja tapasi murhattujen intiaanien jälkeläisiä. Pawhuska, Gray Horse ja muut Osage-alueen kaupungeista on öljyvarannot sittemmin ehtyneet ja samalla intiaanit ovat palanneet vaurauden edeltäviin reservaattiaikohin. Köyhyys ja katkeruus jatkuu, ja kirjailijan haastatteluista havaitsee kuinka aihe on edelleen hyvin arka ja murhien vaikutus näkyy ja tuntuu edelleen. Tom Whiten tutkinta toi vai n muutaman tuomion päätekijöille mutta suuriosa murhista jäi selvittämättä. Traaginen mutta kuitenkin kiehtova tarina johon kannattaa ainakin elokuvan muodossa tutustua (sitten joskus..). Seuraavaksi on luvassa jotain huomattavasti kevyempää,

The Sudden Arrival Of Violence

Malcolm MacKayn skottitrilogian päätösosa alkaa kirjasarjan tuttuissa synkissä maisemissa kun Calum, Glasgow:n alamaailman nuori palkkamurhaaja, päästää hengiltä kirjanpitäjän Skotlannin maaseudun yössä - tarkan rauhallisella laukauksella takaraivoon hiekkakuopan reunalla. Trilogian aikana Glasgow:n alamaailmassa on pikku hiljaa eskaloitunut taistelu kahden rikollispomon välillä. Peter Jamieson (Calumin pomo) on organisaationsa kanssa tasolla jota myös Shug Francis tavoittelee, ja sivussa omaa peliään pelaa myös joukko korruptuneita paikallispoliiseja. Tässä brutaalissa ytimessä Calum teki edellisessä osassa nousun Peter Jamiesonin "asemiehen" rooliin.

Calum ei kuitenkaan näe valoisaa tulevaisuutta tässä brutaalissa ja kylmässä bisneksessä. Hän on suoriutunut viikatemiehen urallaan enemmän kuin hyvin, mutta sen vaatima äärimmäisen kurinalainen ja varovainen elämäntapa nakertaa miestä.  Asemiehen ammatti vaatii tekijältä jo pelkästään raskaan henkisen panostamisen. Ei pelkästään täydellistä yksineloa ilman ihmissuhteita, vaan myös kurinalaista elämäntapaa joka pakottaa Calumin toistamaan arkipäivän varovaisia rutiineja ja elämistä tutkan alapuolella - olla yksinkertaisesti poissa silmistä.

Malcolm MacKayn tarinankerronta on hyvin rakennettua ja tarinan jaottelevat narratiiviset luvut ovat hyvin hyvin tiiviitä. Tarinassa on hyvin vähän ns. turhia rönsyileviä sivupolkuja sekä suvantokohtia ja kuten trilogian edellisten osien tapaan, jokaisen luvun kertojaääni muuttuu. Naishahmotkin ovat enemmänkin hetken huilaushetkiä tarinan ottaessa kierros kierrokselta enemmän vauhtia kohti vääjäämätöntä lopullista trilogian maalia. Calumin ystävistä ja liittolaisista tulee lopulta vihollisia ja edessä on haastava ja monimutkainen pakomatka kohti uutta elämää. MacKay on kirjoittanut turboahdetun HC-rikollistrilogian josta ei mielenkiinto lopu. Vaikka trilogia tuli tiensä päätökseen, niin onneksi kirjailija on ollut sen jälkeen tuottelias ja vielä olisi edessä yhtä vetävillä nimillä olevia niteitä, kuten The Night Rich Men Burned, Every Night I Dreamed Of Hell ja For Those Who Know The Ending.

Seuraavaksi annan vuoron historialle.

Europe in Autumn

David Hutchinson on kirjailijana uusi tuttavuus ja kirjailijan Europe Sequence -trilogian ensimmäinen osa tarttui Kindleen hetken mielijohteesta. Eikä valinta ollut mikään huono ja kirjakin maksoi naurettavat alle 10 euroa.

Europe in Autumn kuvaa Eurooppaa sen lähitulevaisuudessa, missä nykyinen rakas Eurooppalainen yhteisömme on lakannut olemasta, kohdannut muutaman superflunssan ja sirpaloitunut lopulta lukuisiin hallinta-alueisiin.  Mikrovaltiot värittävät niin suurkaupunkien karttaa kuin isompaa kuvaa Euroopasta. Mielenkiintoisen mausteen Euroopan kartalle antaa myös itsenäinen Independent Trans-European Republic junarata, joka halkoo läpi Euroopan myös itsenäisenä valtiona. Eurooppalainen Schengen-konsepti on siis historiaa jonka johdosta rajojen ylittäminen niin matkustajana kuin tavaroiden liikuttamisen osalta on vähintääkin hankalaa.

Tarinan keskiössä räpistelee virolainen nuori ravintolakokki Rudi, joka tarinan alkutahdeilla yrittää sinnitellä elämän polulla pienessä puolaisessa ravintolassa. Rudi on ajautunut lyhyen elämänsä aikana pitkin Eurooppaa eri keittiöihin, taustalla on niin tulehtuneet välit Toomas-isän kanssa kuin nuoren miehen juurettomuus. Ei aikaakaan kun Rudin työnantaja tarjoaa hämärää sivutyötä, joka vaatii Rudia matkustamaan Puolan naapurissa olevaan mikrovaltioon tapaamaan Rudin työnantajan veljeä. Hämärät tapahtumat seuraavat toistaan, kunnes Rudi tapaa Les Coureurs du Bois -järjestön edustajan joka tarjoaa poikkeuksellista mutta hyvin maksettua työtä. Coureurs, tai suomalaisittain Kuriirit, on eurooppalainen maanalainen organisaatio joka on erikoistunut erilaisen arkaluontoisen informaation ja pakettien kuljettamiseen äärimmäisen sulkeutuneen Euroopan halki. Eri kuriirisolujen apuna on mm. värikäs joukko Pianisteja (hakkereita), Räätäleitä (tekninen tuki) ja Suutareita (väärentäjiä). Rudi sulautuu uuteen rooliinsa tai rooleihinsa luonnollisesti, ja itse tarina polkaiseen vinhaan vauhtiin kun Rudi aloittaa ensimmäiset tehtävänsä.

Rudin kuriiritehtävät vie halki vaarallisen Euroopan ja tehtävät muistuttavat paljon John Le Carrén agenttitarinoita: valehenkilöllisyyksiä,  tietomurtoja, yhteenottoja eri tiedusteluorganisaatioiden kanssa,  ja tietysti meikäläisen ammatillista ydintä kutkuttavia lähitulevaisuuden teknologisia ratkaisuja kuten kangaskuituihin sulautettuja tietokoneita ja naamiointiratkaisuja - ai että! Rudi kiiruhtaa kuin piru kintereillään eri tehtävien parissa ympäri Eurooopan ja hän piipahtaa jopa Helsingissä Englannin tiedustelupalvelun turvatalon vieraana. Kuitenkin Kuriirin kiivas ja kuluttava stressi vie Rudin lähelle loppuunpalamista, kunnes hän löytää mystisen vihjeen berliiniläisen jalkapallojengin hallitsemasta kerrostalokompleksista, tai pikemmin mikrovaltiosta. Vihje aloittaa tarinan viimeisen osuuden missä vastaan tulee termejä kuten rinnakkaistulevaisuus ja taistelu Euroopan hallinnasta. Rudin tapahtumarikas agenttitarina nytkähtää kiehtovalle radalle ja loppu jättää odottamaan sarjan toista osaa eli Europe at Midnight. Dave Hutchinson käsistä on lähtenyt todella vetävästi ja hyvin kirjoitettu tarina, jonka jatko-osat pääsivät meikäläisen lukujonoon. Suosittelen.

Metro 2035

Dmitry Gluhovski maailmanlopun Metro-trilogia on ollut alusta alkaen miellyttävä kokemus ja pitkä matka. Ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut jo vuonna 2012 ja trilogian kaksi ensimmäistä osaa oli aikoinaan myös mukava puheenaihe edesmenneen appiukkoni kanssa, joka myös innostui lukemaan Gluhovskia. Viime vuonna Like Kustannus sitten julkaisi käännöksen trilogian viimeisestä osasta Metro 2035, joka saattaa synkän trilogian päätökseen.

Moskovan metro on edelleen tarinan alussa elossa olevien kaupunkilaisten koti. Monikymmentuhatpäinen äärimmäisyyteen polarisoitunut asukasyhteisö kitkuttelee pimeissä metrotunneleissa ja yli 20 vuotta Moskovan ydiniskusta, elämä on jatkuvaa selviytymistaistelua elintilasta, vedestä ja ravinnosta. Nuori Artjom jaksaa kuitenkin uskoa että elämä on jatkanut kulkuaan säteilystä saastuneella maanpinnalla ja että maapallolla on edelleen elämää.  

Moskovan metro on kuitenkin jakautunut vahvasti valtaklikkien ikeeseen. Metrokartalta löytyy niin Natsi-Saksan perintöön uskovia militanttiryhmittymiä jotka haluaa metron puhtaaksi mutanteista ja ei-venäläisestä asukkaista. Löytyy myös Hansalaiset jotka ovat taloudellisesti ja sotilaallisesti metron yksi vahvimpia pelureita. Unohtamatta Polista, jonka perustajina on Venäjän hallituksen edustajia niin armeijan kuin tiedusteluyhteisön selviytyjistä. Kaikki edellämainitut ja monet muut jauhavat suljetun metroverkon sisäistä valtataistelua vuodesta toiseen.

Artojomia vaivaa pahin mahdollinen metrolaisten tauti; toivo. Toivo että jonakin päivänä Moskovan viimeiset ihmiset voisivat nousta metron portaita ylös ulkomaailmaan. Ensimmäisen tarinan päätteeksi Artojom pelasti metron mutanttiotuksilta ("Dark Ones") ja nyt Ranger-työn ohessa metron saastainen ympäristö alkaa riittämään. Muutaman vuoden takainen kunnia ja glooriakin on rapissut pois jo Artjomin harteilta. Takaraivoon on jäänyt heikko muistijälki parin vuoden takaa, Ostantinko tornista. Hän on lähes varma että hän kuuli radiolähetyksen ulkomaailmasta  juuri ennen dramaattista loppuhuipennusta mutanttiolioiden kanssa.  Onko maailma tuhoutunut ydinsodassa vai olisiko mahdollista että elämää on sittenkin Moskovan ulkopuolella?

Näistä alkuasetelmista alkaa Artjomin pitkä matka Timiryazevskayan metroasemalta kohti metroverkon syövereitä, pienen ja mitättömän vihjeen saattelemana. Artojom kuulee että Teatralnayan asemalla on huhujen mukaan radisti joka on ollut aikaisemmin onnistuneesti yhteydessä ulkomaailmaan, joka siten todistaisi että ihmisiä on hengissä myös metron ulkopuolella.

Pitkän matkan aikana Artjom kumppaneineen joutuu mukaan valtataisteluihin niin kommunistien kuin natsien toimesta. Ja kuin liukas ankerias, Artjom selviää hiuksen hienosti traagisistakin tapahtumista ja puskee kohti totuutta.

Dmitry Gluhovsky saa trilogian viimeisellä osalla vielä kerran luotua lukijan eteen apokalyptisen yhteiskunnan missä ihmishengellä ei ole pahemmin arvoa. Ja vaikka koko trilogia on käytännössä kuvaus nyky-Venäjän tilanteesta se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Itselleni trilogia oli pitkä taivallus mutta kannattava.

Kindlessä on jo menossa seuraava yhtä mielenkiintoinen tarina missä lähitulevaisuuden Eurooppa on sirpaloitunut useamman super-flunssaepidemioiden jälkeen pieniksi miniatyyri/kaupunkivaltioiksi. Dave Hutchinsonin ensimmäinen Europe Sequence -trillerisarjan kirja Europe in Autumn.

The Last Stand

Tässä näyttää menneen jo pienen tovin edellisestä blokkauksesta. Lukukone ei ole pysähtynyt (tai edes sakannut) joten yritän pitää blogia ajan tasalla.

Myyttinen Villi Länsi on täynnä toinen toistaan uskomattomia tarinoita ja henkilöitä jotka syntyivät aikansa lehdistön ja 1900-luvun populaarikulttuurin ansiosta. Kuitenkin ainakin allekirjoittanut on enemmän kiinnostunut sukeltamaan näiden myyttien alkulähteille ja lukea todellisista henkilöistä ja tapahtumista yleensä pahasti värittyneiden myyttien takana.

Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull, and The Battle of the Little Big Horn on yksi tulkinta muiden joukossa nykyisen Montanan osavaltion Little Big Horn-joen kumpuilevissa maastoissa vuonna 1876 käydystä taistelusta missä kohtasivat kaksi suurta aikansa julkisuuden nimeä; Yhdysvaltain ratsuväen everstiluutnantti George Armstrong Custer ja cheyennien ja arapahojen yhteenliittymää johtava Istuva Härkä.

Tuhoisan sisällissodan jälkeen, Yhdysvaltojen eteläisissä osissa hallitus yritti uudelleen rakentaa konfederaation raunioille yhtenäistä Amerikkaa, samalla yrittäen tukahduttaa kasvavaa rasismia ja syrjintää. Sirpaloitunutta maata johti Abraham Lincolnin luottomies Ulysses S. Grant joka oli johtanut 11 vuotta aikaisemmin Unionin armeijan sisällissodan voittoon.

Kuitenkin samaan aikaan uudisasukkaiden virta suuntasi idästä kohti lännen viimeisiä rajaseutuja kullan ja paremman tulevaisuuden toivossa. Idän ja lännen välissä oli edelleen valtavia maa-alueita jotka tarjosivat uudisasukkaille mahdollisuuksia sekä tietenkin luonnonrikkauksia. Yksi uusien mahdollisuuksien esteistä kuitenkin nousi hälyyttäväksi ongelmaksi asti aina Valkoiseen Taloon; Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat.

Vuonna 1876 presidentti Grantin työpöydälle tuotiin hälyyttävä tieto kasvavista konflikteista Black Hills -vuorilla nykyisen Etelä-Dakotan ja Wyoming rajalta, mistä oli jo vuosia sitten löydetty laajoja kultaesiintymiä. Vuoristoisen alueen käytöstä olivat napit vastakkain uudisasukkaat sekä Lakota-intiaanit jotka pitivät vuoria heidän pyhänä ja jakamattomana alueenaan. Vuoteen 1876 mennessä alueella asui jo 10 000 ihmistä ja presidentillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarjota kauppaa vuoristoalueesta jonka hankinta edesauttaisi myös Yhdysvaltojen sisällisodan jälkeistä sakkaavaa taloutta. Black Hills oli kuitenkin intiaaneille iso osa hengellistä kulttuuriaan sekä perintöään joten kauppoja ei syntynyt.

Presidentti Grant tunnettiin hyvin aggressiivisena päätöksentekijänä jo armeija aikoinaan ja päätös Lakota-intiaanien pakkosiirtämisestä toteuttiin. Tästä seurasi suuren armeijayksikön kokoaminen jonka osana oli seitsemäs ratsuväkirykmentti jota johti nuori everstiluutnantti Custer.

George Custer on kaikin puolin kiehtova hahmo jossa yhdistyy räikkösmäinen kapinallisuus auktoriteetteja kohtaan ja samalla häneen osuu hyvin suomalainen lausahdus "mulukku mieheksi". 37-vuotiaaksi hän oli ehtinyt kokemaan paljon sotilasurallaan; hän mm. niitti mainetta sisällissodassa Gettysburgin taistelussa ratsuväkiyksiköllään ja sodan jälkeen, 1860-luvun loppupuolella niitti intiaaneja Washita-joen taistelussa missä henkensä menetti yli 100 Cheyenne-intiaaniheimon soturia, naista ja lasta. Edellä mainitut ja jokusen muun "onnistuminen" siivitti Custerin uraa siinä määrin, että hän nousi kansalliseksi yleisön rakastamaksi sotilaaksi. Vaikka Custer esiintyikin hienostelevana ratsuväen upseerina, taustalla olevat asiat olivat kaikkea kuin pilvipoutaa. Custer saattoi ohittaa esimiesten käskyt, tai kesken komennusten lähteä hoitamaan omia asioitaan. Käytöksellään hän sai useita varoituksia ja jopa hämmensi Yhdysvaltain armeijan laitosta anonyymisti kirjoittamillaan paljastuskirjeillään joita julkaistiin The New York Heraldissa. Kaikki tämä kärjistyi kentällä armeijan tehtävissä joiden osalta Nathaniel Phillbrick viljelee monta esimerkkiä missä alaiset kuvailee häntä osuvasti juuri "mulukku mieheksi" -tyyliin.

Pikakelataan historiaa aina kesäkuuhun 1876, jolloin presidentti Grantin armeijayksikkö löysi suuremman intiaanijoukon jäljet Rosebud-joen tietämiltä. Custerin prikaatin intiaanitiedustelijat hyvin pian ilmoittivat löytäneen ison intiaanikylän laaksosta läheltä Little Big Horn-jokea. Custer tunnisti välittömästi valtavan mahdollisuuden ja jakoi prikaatinsa kolmeen pataljoonaan ja alkoi suunnitella hyökkäystä. Custer 700 miehellään pysyivät kylän liepeillä ja suunnittelivat tuhoavansa Lakota ja Cheyenne -kylän murskaavalla hyökkäyksellä. Tästä alkoi kohtalokas ja yksi tunnetuimmista taisteluista.

Nathaniel Philbrick käy mikroskooppisen tarkkaa ruumiinavausta minuutti minuutilta taistelun kulusta. Custerin loputon menestymisen nälkä sumensi nopeasti tehokkaan sotilaallisen arvionnin. Todellisuudessa on arvioitu että Custerin prikaatia kohtasi yli 3000 miehen vahvuinen intiaanikoaliitio jota johti vähintäänkin yhtä nimekäs Lakota-päällikkö Istuva Härkä ja hevosen selästä taistelussa mukana ollut Hullu Hevonen. Kirjailija jo kirjan alkumetreillä huomio Custerin joukkojen suuren heikkouden joka oli maasto. Maasto missä taistelu käytiin oli kumpuilevaa pitkäheinäistä preeriaa joka edesauttoi intiaanisotureiden huomaamatonta etenemistä ja samalla sen kumpuileva maastonmuoto hämärsi taitoa tunnistaa ilmansuunnat kun horisontti ei ollut näkyvissä.

Custerin henkilökohtaisesti johtama yksikkö irtautui taistelusta ja yksikön kohtalo on pitkälti intiaanien perimätiedon ja taistelun jälkeisten tutkimusten varassa. Pitkin 1900-lukua ja jopa 2000-luvulla itse paikan päällä tehtyjen tutkimusten mukaan Custerin yksikkö joutui täydellisen intiaaniylivoiman saartamaksi ja vasta myöhemmin taistelutoimien jälkeen, Custerin yksikön kohtalo selvisi. Kaikki Custerin yli 200 miestä kokivat brutaalin kohtalon. Custerin ruumis löydettiin ja virallisen tiedon mukana, hän oli saanut fataalin rintaosuman sekä hän oli ilmeisesti joko itse tai alaisen toimesta lopettanut kärsimyksen siistillä päälaukauksella. "Säästä aina varmuuden vuoksi yksi luoti itsellesi" oli ohjenuora intiaanien osalta jota syötetiin jo armeijan koulutusvaiheessa.

Nathaniel Philbrick jakaa kirjansa kahteen kokonaisuuteen; Custeriin ja tapahtumien läpikäymiseen sekä Istuvan Härän yhtä mielenkiintoiseen tarinaan. Intiaanien suullinen perimätieto tapahtumista on hyvin dokumentoitu ja se antaakin kiehtovan lisäulottuvuuden tarinaan. Istuva Härkä mobilisoi hyvin nopeasti soturinsa ja siirsi muun heimon mahdollisimman kauas taisteluista, sotureita lähti johtamaan legendaarinen Hullu Hevonen. Intiaanit nopeasti huomasivat myös Custerin joukkojen virheliikkeet ja alivoiman joka mahdollisti intiaanien murskaavan tehokkuuden. Taistelussa kaatuneita Yhdysvaltain sotilaita odotti myös useiden osalta pahamaineinen intiaanien rituaalisilpominen.

Little Big Hornin-taistelussa on arvioitu kaatuneen 136 soturia ja tuntematon määrä naisia ja lapsia. Yhdysvaltain armeijan seitsemäs ratsuväkirykmentti menetti 242 sotilasta ja 16 upseeria. Luvussa oli mukana myös itse Custer ja hänen veljensä joka löydettiin läheltä Custeria. Taistelun jälkipyykki kansallisella tasolla oli myös hyvin rumaa. Armeija kaatoi lopulta häviön Custerin niskaan ja tapahtumia ja sen kulkua virheineen puitiin vielä vuosia.

Kuitenkin, tulevien vuosikymmenten aikana populaarikulttuuri kasvatti George Custerista legendaarisen hahmon joka taisteli viimeiseen mieheen raakalaismaisia intiaaneja vastaan. Itselläni tuli Custerista mieleen paljolti toinen 1800-loppupuolen "Villin Lännen legenda" William Henry McCarthy a.k.a. Billy the Kid joka nauttii myös samanlaista kyseenalaista legendan mainetta, mutta oli kuitenkin lopulta nuori orpopiru New Yorkin kaduilta joka päätyi kylmäveriseksi murhamieheksi New Mexicoon. Voittajat kirjoittavat historian, vai miten se meni..

Pohjoisen valtiaat

Pohjoisen valtiaat kirjan myötä aletaan laskeutumaan pikku hiljaa takaisin kohti historiallisia lukupolkuja. Bernard Cornwellin edellisen kirjan lopussa käytiin Englannin osalta historiallisestikin tärkeä Ethandunin taistelu Guthrumin tanskalaisten viikinkijoukkojen ja Wessexin kuningaskunnan välillä ja vaakakupissa ei ollut vähempää kuin Britannian, jota johti sairasteleva mutta poliittisesti partaveitsen terävä kuningas Alfred. Mukana kuningas Alfredin kilpimuurissa oli myös kirjasarjan päähenkilö verikostoa hakeva Bebbanburgin Uhtred jonka miekka oli Alfredin palveluksessa.

Kuukausi on kulunut Alfredin voitokkaan taistelun jälkeen kun 21-vuotias Uhtred tuntee itsensä ulkopuoliseksi Alfredin hovissa.  Alfred oli pelastanut kruununsa, yhdistänyt sirpaleisen eteläisen Britannian. Tanskalaiset viikinkijoukot oli ajettu pois ja Wessex on palannut rauhan tilaan mutta Uhtredin takaraivossa kipunoi perheen menettämä Bebbanburgin linna jota johtaa nyt Uhtredin setä. Samalla kuningas Alfred on sivuuttanut Uhtredin panoksen Ethandunin taistelussa joten Uhtred päättää aloittaa pääsuunnitelmansa toteuttamisen ja suuntaa kohti pohjoista synnyinseuduilleen.

Lukija voi arvata että matka pohjoiseen Mercian läpi Northumbriaan ei suju suunnitellusti, ja matka kesto venyykin usemmaksi vuodeksi minkä aikana Uhtred sekaantuu Northumbrian uuden "orjakuninkaan" valtaannousuun ja valtataisteluun joka maksaa Uhtredille hänen vapautensa usemmaksi vuodeksi. Lopussa Uhtred kohtaa ensimmäisestä kirjasta tuttuja vihollisia joiden jälkeen verikosto on askeleen lähempänä.

Bernard Cornwell on jälleen kerran sekoittanut onnistuneesti historian kerrontaa Alfred Suuren aikakaudelta sekä vauhdikasta fiktiivistä kerrontaa. Uhtredin tarinasta ei tälläkään kertaa puuttuu brutaalia huumoria, kylmäveristä murhaamista eikä urhoollisuutta. Unohtamatta rakastumisia joita tarjoilee Elämänpuun juurella makoilevat kohtalottaret Uhtredin kostoretken varrelle. Odinin salit saavat siis vielä odottaa.

Avaruusooppera jatkuu

James S. A. Corey eli Daniel Abrahamin ja Ty Franckin The Expanse -kirjasarja on edennyt jo seitsemänteen osaan kun sarjan tuore Persepolis Rising näki viime joulukuussa päivänvalon. 

Toisaalla, Syfy on puskemassa ulos tuoretta kirjasarjaan perustuvaa The Expanse TV-sarjan kolmatta tuotantokautta joka on nähtävissä Syfylla tuoreeltaan huhtikuussa ja toivottavasti nopeasti myös Netflixillä.

Kolmas tuotantokausi käy läpi kirjasarjan toisen osan Caliban's War:n loppumetrejä ja jatkaa luontevasti kolmannen kirjan Abanddon's Gate -tarinaan.

Veritimantit

Jo Nesbøn Harry Hole-sarja on mennyt mukavan vauhdikkaasti ja nyt vuorossa olevan viidennen kirjan tapahtumat käynnistyvät herkullisista asetelmista. Oslo ja sen asukkaat kärvistelevät kesän lomakauden helteissä ja Harry Hole kärvistelee omassa henkilökohtaisessa helvetissään. Harry on lipsunut aikaisempien kirjojen tapahtumien saattelemana kohti odotettua lopputulemaa eli  alkoholi on saanut lopulta pysyvän otteen miehen elämästä, ja tarinan alkutahdit saattelevat apulaispoliisipäällikön pisteeseen missä ainoaksi vaihtoehdoksi Harrylle tarjotaan irtisanoutumista. Harryn edellisessä tarinassa hyvin liikkeelle lähtenyt suhde Rakeliin on myös enemmän ja vähemmän telakalla joten Veritimantit käynnistyy hyvin synkissä tunnelmissa.

Poliisityö on ainoa asia mikä pitää Harrya lipsumasta lopullisesti alkoholin kyllästämään vapaaherran elämään ja kuin taivaan lahjana, Oslon poliisi saa tapauksen missä nuori nainen on löydetty kuolleena suihkustaan. Harryn esimies ei löydä lomasesongin takia muuta vaihtoehtoa kuin vetää Harry pois "lomaltaan" ja yrittää saada hänet taas töihin.

Harryn hoiperrellessa työmaalleen tarina polkaiseen vauhtiin ja sivumäärän kasvaessa myös ruumismäärä jatkaa kasvuaan. Harrylla on käsissään harvinainen sarjamurhaaja joka viljelee rikospaikoille mystisiä johtolankoja. Tähden muotoisia veritimantteja uhrien silmäluomien alla sekä katkotut sormet herättävät lopulta Harryn mielenkiinnon ja samalla nousu kohti työkuntoa alkaa.

Viides Harry Hole-tarina on kaiken kaikkiaan sopivan sotkuinen juonikudelma, joka sai allekirjoittaneen puolessa välissä hiukan pettymään kun oletin arvanneen sarjamurhaajan henkilöllisyyden. Nesbø onnistuu kuitenkin yllättämään positiivisesti loppuvaiheen juonen käänteillä. Iso osa tarinaa on myös Harryn ja hänen kollegan Tom Waalerin yhteenotto joka huipentuu lopulta kirjan verisillä loppumetreillä. Kirjailija onnistuu myös edelleen tasapainoilemaan loistavasti tiivistyvän sarjamurhaajajahdin sekä Harryn syöksykierteessä olevan elämän välillä. Paljon tuli mieleen James Lee Burken oman dekkarietsivän samaiset henkiset demonit. Nesbøn ote aiheeseen pysyy paljolti kevyempänä.

Viimeinen fiktiivinen kirja ennen paluuta historian poluille on jo lähtenyt liikkeelle kun päätin ottaa kevyemmän tarinan käsittelyyn (jo pelkästään sivumäärän osalta). Yöpöydällä on Bernard Cornwellin
The Last Kingdom-sarjan # 3 Pohjoisen valtiaat. 

Altered Carbon

Richard Morganin Altered Carbon tuli, yllätti ja kiilasi yksinkertaisesti lukujonon kärkeen. Olen huomannut että aina saatuani kirjan luettuani, tuijotan minuuttikaupalla kirjahyllyäni ja yritän päättää minkä kirjan aloitan seuraavaksi. Vanhemmiten siitä on tullut yhä vaikeampaa. Välillä katson läpi interwebs-selaimen "Ostettavat kirjat" -suosikkikansion ja pähkäilen. Ja pähkäilen lisää. 

Kuitenkin, joskus viime vuoden loppupuolella näin Netflixin uutisen missä mainostettiin uuden scifi-sarjan tuloa ja työkaverin ylistettyä Takeshi Kovacs -kirjasarjaa, ja nähtyäni sitten helmikuun alkumetreillä sarjan ensimmäisen osan, päätin lisätä sarjan "omalle listalle" ja ei muuta kuin kirjan tilaamiseen. Kirja ensin sitten vasta TV-versio.

Richard Morganin scifi/dekkaritarina sijoittuu pitkälle tulevaisuuteen 2300-luvulle ja pitkälti perinteisiin scifi-maisemiin missä ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen. Mitä kiehtovia elementtejä Richard Morgan on sitten tuonut aika tyypilliseen Science Fiction -tarinaansa? Listalta löytyy käheitä tekoälyjä, mystisiä teknisiä lyhenteitä ja  äärimmäisyyteen viedyn plutokraattisen yhteiskunnan missä se kuuluisa 1% väestöstä voi rallatella menemään vuosisatoja, kiitos teknologian joka mahdollistaa tietoisuuden siirtämisen kehosta toiseen. Hyvin kalliilla hinnalla tottakai. Maapallo on luonnollisesti ylikansoitettu ja rikoksista lyödään rangaistuksina tietoisuuden tekninen siirto pilvivarastoon, totaaliseen tyhjyyteen vuosiksi, vuosikymmeniksi tai vuosisadoiksi. Ei tarvita fyysistä vankilaa vain (varmasti) tolkuttomasti levytilaa.

Tähän dystopiaan herätettään muutaman sadan vuoden bittiavaruudessa oleskelun jälkeen Takeshi Kovacs, Envoys-joukkojen supersotilas Harlan's World -planeetalta. Jonka tietoisuus istutetaan varastossa olleeseen kehoon. Pienen härätyskohmelon jälkeen, Takeshille selvitetään että hänet on tuotu takaisin Laurens Bancraftin toimesta joka on ultrarikas "meth" joka kuuluu ed. mainittuun rallattelukastiin. Laurens on joutunut mahdollisen murhan kohteeksi ja haluaa nyt palkata Takeshin tutkimaan omaa murhaansa. Vaihtoehtona Takeshilla on paluu pilvivarastoon.

Morganin scifi/cyberpunk tarinassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Puhumattakaan juonen käänteistä joista ei sen enempää (nimim. hieman pettynyt).

Altered Carbon oli odotetusten arvoinen mutta kuitenkin aivan liian pitkä. Kindlen antoi sivumääräksi yli 520 sivua jotka alkoivat loppua kohden puuduttamaan todella paljon. Välillä tuntui että tarinasta alkoi loppumaan puhti kesken pelin mutta jotenkin kirjailija sai aikaan säädyllisen lopun. Tarinasta olisi voinut hyvin lohkoa pois ainakin 100 sivua ja en tiedä, kirjan pituudella voi olla tietysti merkitystä trilogian muiden osien kanssa. Mene ja tiedä. Ehkä joskus loput osat.

Ja sitten se Netflixin TV-sarja. Njaaa..Kolmen ensimmäisen osan perusteella sarjan tekijät ovat luonnollisesti joutuneet aika ankarallakin kädellä karsimaan itse kirjan tapahtumia ja paikkoja pois. Heti ensimmäisessä osassa pisti silmään jo Takeshin majapaikan vaihtuneen Hendrixistä Raven-hotelliin. Tiedetään että Jimi Hendrixin perikunta on äärimmäisen tarkka miten edesmenneen kitaristin brändiä käytetään joten ei ole ihme että sarjan tekijät vaihtoivat turvallisempaan Edgar Allan Poe -teemaan. Kirja versus TV-sarja -aiheesta löytyy jokunen kirjoitus netistä joten siitä kiinnostuneet voivat googletella. Visuaalisesti TV-sarja painii hyvin Bladerunnerin kanssa samassa sarjassa, mutta päähenkilö on jätetty aika heppoiseksi hahmoksi.

Viimeisempien tietojen mukaan toinen tuotantokausi ei ole vielä kirkossa kuulutettu, mutta tekijöiden mukaan Broken Angels on jo suunnittelupöydällä.

Ja seuraavaksi työn alla on mikäs muukaan kuin Harry Hole. Muutaman vieraskielisen kirjan jälkeen on virkistävä kokemus.

Anno Domini 2017

Vuosi 2017 meni lukupuolen osalta normaaliin tapaansa. 14 kirjaa joista neljä kirjaa osui historia-osastoon ja loput tipahteli laajalle kentälle aina scifistä suomalaiseen kansallismaisemaan. Vuoden yllättäjäksi voisi historiaopuksista mainita luonnollisesti Team of Rivals. Järkäle kirjaksi mutta alusta katkeraan loppuun saakka äärimmäisen mielenkiintoista yhdysvaltain poliittista historiaa.

Samaan hengenvetoon pitää tietysti mainita tietenkin Erik Larsonin kirja valtameriristeilijä Lusitanian viimeisestä purjehduksesta Dead Wake, jonka tarina on vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin Titanicin. Unohtamatta Timothy Eganin Big Burn -kirjaa joka tuntuu olevan nykypäivänäkin ajankohtainen. 108 vuotta sitten tapahtunut luoteis-yhdysvaltojen massiivinen metsäpalon torjunta kaikuu kuin varoituksena nykypäivän Kalifornian jokavuotisille metsäpaloille.

Loppukattaus vuoden 2017 osalta oli enemmänkin osoitus lukumakuni tämän hetkisestä urautumisesta: dekkareita (Jo Nesbø, James Lee Burke ja Don Winslow), Scifiä (James VanderMeer, Ramez Naam ja Joe Scalzi), uutena genrenä muiden rinnalle on siirtynyt historialliset romaanit (Bernard Cornwell, C.J. Sansom) joita tulen jatkossakin lukemaan. Vuoden 2017 valikoimassa vilahti myös Joe Abercrombie ja tietysti Päätalo.

Tämän vuoden osalta elämän pituinen lukumaratoni jatkuu samoilla askeleilla. Uusia kirjailijoita piipahtelee lukujonossa ja taistelu kesken olevien kirjasarjojen kanssa jatkuu. 

How a Gunman Says Goodbye

Lämpimästä Pohjois-Amerikan ilmanalasta siirrytään aivan toisenlaiseen tunnelmaan kun Kindleen kilahti Malcolm McKayn Glasgow-trilogian toinen osa. Ensimmäisessä osassa (The Necessary Death of Lewis Winter) seurattiin tiiviisti nuoren palkkatappajan Calum MacLeanin urakehitystä Glasgow:n alamaailman palveluksessa. Tarinassa Calumilla oli yksinkertainen tehtävä; tapa nuori huumemarkkinoille tunkeva diileri Lewis Winter. Yksinkertainen tehtävä muuttui hetkessä kun eteen tuli ns. monta muuttujaa. 

Tämän toisen tarinan pääosassa on vanhan palkkatappajakaartin edustaja Frank MacLeod. Pitkä uran alalla tahkonnut Frank on kaupungin jokaisen alalle pyrkivän esikuva. Hän toimi myös aikoinaan Calumin mentorina ja suosittelija joten Frank on elänyt ja hengittänyt työtään.

Glasgow:n alamaailma jatkaa kaupungin varjoissa kiivasta elämäänsä. Peter Jamiesonin organisaatio on kohtaamassa uuden uhan Shug Francisin kasvavan jengin suunnalta. Tarinan alussa Frank on ollut harvinaisella lepolomalla työnantajansa Frank Jamiesonin huvilalla Espanjassa lonkkaleikkauksen jälkeen ja paluunsa jälkeen, Frank saa helpolta perustehtävältä kuulostavan työtilauksen; tapa Shug Francisin diileripyrkyri Tommy Scott ja hänen siipimiehensä Andy "Clueless" McClure jotka ovat liian innokaina siirtäneet bisneksiään Jamiesonin alueelle. Lukija jo tässä vaiheessa arvaa miten tehtävä päättyy. Se päättyy synkkään epäonnistumiseen ja sotku jolla on laaja vaikutus on valmis.

Koko trilogian päähahmo, alle kolmikymppinen Calum ja eläkeikää lähestyvä Frank, ovat tarinan keskiöissä. "Gunman" tai ammatti/palkkatappajan elämä molempien osalta on raadollisen yksinkertaista. Yksinäisyys ja sosiaalinen eristäytyminen on ammatin huipputekijöiksi nousevien vaatimus numero yksi. Ei sitoutumista muihin ihmisiin, pidä yksinkertaiset rutiinit ja sulaudu väkijoukkoon. Calum on vasta tässä alkutaipaleella ja kohtaakin kipeitä valintoja ihmissuhteiden osalta, kaikki kuitenkin onnistuu paremmin kun on yksin. Frank on taasen jo elänyt vuosikymmeniä ammatin vaatimaa spartalaisen kurinalaista elämää, poistanut käskystä bisneksen tieltä tusinoittain ei-toivottuja henkilöitä mutta mitä on lopulta jäänyt käteen. Tilillä on rahaa, siinä kaikki. Kaikki mitä hän on nähnyt, tehnyt tai kuullut viimeisen 40 vuoden aikana alalla, varmistaa että uusi elämä alan ulkopuolella ei tule kysymykseen. Tarinan loppu on suorastaan runollinen kun vanha palkkatappaja sanoo hyvästit.

Pidän hyvin paljon McKayn kirjoitustavasta. Se on tehokkaan yksinkertaista ja kirjailijalla on taito kuvata tapahtumia ja henkilöitä suoraviivaisesti. Jokaisen kappaleen myötä kertojaääni siirtyy kyseiseen hahmoon joka monologimaisesti kertoo hahmon näkökulmasta tarinan tapahtumat.  Kirjojen tarinatkin ovat yksinkertaisia mutta hyvin toimivia. Lämpimät ihmissuhteet viipyilevät tarinassa hyvin lyhyen aikaa kun tilalle puhaltaa hyvin kylmä tunnelma joka ajaa tarinaa eteenpäin kohti trilogian viimeistä osaa The Sudden Arrival of Violence.

37-vuotias skottikirjailija voitti tällä kirjallaan Deanston Scottish Crime Book of the Year -palkinnon eikä syyttä. Nuoren kirjailijan Glasgow:n alamaailman elämä on brutaalia ja anteeksiantamatonta ja hänen tuotantonsa pysyy ehdottomasti meikäläisen lukulistalla vielä pitkään.

Dekkarit ja palkkatappajatarinat jäävät nyt hetkeksi sivuun kun Netflixin tuoreen scifi-sarjan ansiosta Kindleen laskeutui jo Richard Morganin Altered Carbon.  Tarkkaavaiset Netflix-tilaajat varmaan jo huomasivat että tämä Takeshi Kovacs -kirjasarjan pilotti on nyt Netflixin tarjoamassa, joka perustuu juuri Richard Morganin palkittuun Altered Carbon -kirjaan. Eli matkataan hetki ns. hardcore scifi:n parissa.

Kaikki kauniit hevoset

Kyllä, Stephen Kingin Musta Tornin toinen osa ei vetänyt, ei sitten millään ja olen päättänyt siirtää koko saagan jatkokahlaamisen takavasemmalle, kauas. Nykyinen lukulistani on pitkä kuin nälkävuosia ja se päivittyy tasaiseen tahtiin. Aiemmin lukemani Doctor Sleep taitaa siten jäädä Kingin tuotannon toistaiseksi viimeiseksi kirjaksi.

Mustan Tornin sijaan, uudesta kirjahyllystäni tarttui Cormac McCarthyn kuuluisa ja palkittu Kaikki kauniit hevoset. Tietysti rikoin samalla omaa lupaustani että "ei uusia trilogioita/sarjoja vaan lue nykyiset sarjat ensin loppuun" mutta minkäs teet. Kirjailija kuitenkin jätti Veren ääriin myötä pysyvän muistijäljen jonka myötä päätin aloittaa ns. Rajatrilogian.

Veren ääriin tapaan, tarinan keskiössä on luonnonkaunis Teksasin ja Meksikon rajaseutu värikkäineen ja traagisine ihmiskohtaloineen. Tarina kiilaa itsensä katoavan vanhan elämäntavan ja steriilin nykyajan väliin kun nuoren, kuusitoistavuotiaan John Grady Colen matka alkaa 1940-luvun loppupuolella. Johnin kotimaa pursuaa sodanjälkeistä energiaa ja perinteinen karjanhoito karjapaimenineen alkaa väistymään nykyajan tieltä. Tilalle on tulossa korkeita terästaloja ruuhkaisine katuineen ja luonnonkauniiseen maisemaan nousee loputtomassa liikkeessä olevia öljypumppuja kuin muistuttamassa tulevasta. Johnin perheen isoisä ja patriarkka kuolee ja edessä on vanhan kotitilan myynti ja muutto kaupunkiin. John kuitenkin päättää lähteä ystävänsä kanssa pitkälle ratsastukselle kohti etelää, mystistä Meksikoa missä vanha elämäntapa hevosineen voi jatkua.

Jos jostain olen aika pitänyt kirjallisuudessa, niin se on luonnon mestarillinen kuvaaminen. Sen hallitseminen osana tarinaa, nostaa kirjailijan omalle tasolleen. Omalla kohdallani olen törmännyt vain kahteen kirjailijaan jotka hallitsevan tämän: Kalle Päätalo jonka koillisen lapin erämaakuvaukset ovat omaa luokkaansa ja Cormac McCarthy, joka hallitsee Teksasin ja Meksikon karut rajaseudut tavalla joka aina pysäyttää.

Ei ole vaikea arvata mitä kaikkea Johnin etsikkoratsastus syvälle Meksikoon tuo tulleessaan; Johnin naivi ja suorastaan suomalaisen kaltainen hyvä usko ihmiselukan rehellisyyteen kohtaa luonnollisesti elämän varjopuolet. Meksikon pysähtynyt maailma heittää nuorten karjapaimenten tielle rakkautta, petosta ja tietysti kuolemaa. Kaiken keskiössä on tietenkin loputtoman kaunis luonto ja tietenkin kaikki kauniit hevoset jotka ovat myös suuressa osassa tässä hienossa tarinassa.

Cormac McCarthyn tuotantoa voin suositella kaikille lämpimästi, jopa apokalyptista Road-teosta joka jäi kummittelemaan pitkään mieleen.

Cormac McCarthyn Kaikki kauniit hevoset-kirjasta on muuten tehty vuonna 2000 elokuvakin, joka selkeästi tarvitsee uudelleen filmatisoinnin (suosittelen lukemaan kirjaversion).

Teksasin ja Meksikon maisemista olen jo siirtynyt viileämpään Glascow:n kaupunkiin kun vuorossa on Malcolm MacKayn How a Gunman Says Goodbye. Jännittävän Glascow-rikollistrilogian toinen osa.

Myrskyn jälkeen

Koillismaan selkosille on myös vuosi 1945 saapunut. Saksalaisten "takuumiesten" joukot ovat lopulta poistuneet kyliltä jättäen jälkeensä niin poltetut torpat kuin särkyneitä sydämiä naisväen keskuudessa. Selkosten miesväkikin saapuu tipottain jatkosodan päätyttyä ja uudelleenrakennus alkaa nytkähdellen eteenpäin.

Koillismaan neljäs teos keskittyy paljolti Sääskilammen ja Sammalvuon perheiden koettelusten puintiin. Perttu Mäkimaa on palannut rintamalta ja ottanut Sääskilammen talon isännän roolin isä Nestorilta. Sääskilammen perheen kohdalla koettelemukset seuraavat toisiaan. Perheen vanha torppa poltettiin kivijalkaan asti saksalaisten perääntyessä ja perheen pää ja vanhin poika Kauko, repii pitkää päivää sotapalvelusvuosien jälkeen pitääkseen perheen leivän syrjässä kiinni. Kunnanjauhoille ei Kauko enää suostu palaamaan  vaikka kaiken raatamisen lisäksi pitäisi uusi talokin rakentaa.

Pitkä sota on kuitenkin jättänyt syvät jäljet niin Sääskilammen nuoreen isäntään kuin Kaukoonkin, ja molemmat oireilevat tuoreiden sotamuistojen myllertäessä mielessä.

Myrskyn jälkeen valaisee selkosten asukkaiden elämää jälleen joitain vuosia eteenpäin ja vaikka Päätalo tuottaa tasaisen hienoa tekstiä, niin tämä osa polkee pitkälti paikoillaan, ja voisin sanoa että kirja on myös kvintetin heikoin lenkki.

Seuraavana jatketaan yllättäen Stephen Kingin parissa kun vuorossa on Musta Torni -sarjan toinen osa Kolme korttia pakasta. Ensimmäinen osa tuli luettua vuosia sitten joten kokkeillaan nyt sitten miten Kingin tarina vetää..