Over the Edge of the World

Suurten löytöretkien aika on aina kiehtonut. Aikaa jolloin kansojen syvistä riveistä astui esiin pieni joukko hyvin poikkeuksellisia yksilöitä, joilla oli sisäinen palo muuttaa maailmankuvaa ja purjehtia kauas tuntemattomaan horisonttiin. Kaikilla tulee varmasti löytöretkeilijöistä mieleen Kristoffer Kolumbus mutta yleensä se jää siihen. Kuitenkin suurten löytöretkien vuosisadoille (1400-1700) mahtuu pitkä lista mielenkiintoisia löytöretkeilijöitä, jotka ovat suurimmaksi osaksi jo kadonneet historian hämärään. Yksi niistä oli vuosina 1519-1522 tapahtuneen portugalilaisen Ferdinand Magellanin 36 kuukautta kestänyt ja yli 60 000 kilometrin pituinen purjehdus maapallon ympäri, joka oli ensimmäinen laatuaan. Tästä 500 vuotta tapahtuneesta megapurjehduksesta amerikkalainen Laurence Bergreen on kirjoittanut mukaansatempaavan historiikin.

Vaikka suuret löytöretket ovat olleet jo tieteellisesti ihmiskunnalle suuria saavutuksia, niin takana on ollut pitkälti perinteiset historiallisen synkät syyt joiden ansiosta Magellankin pääsi ennätyspitkälle merimatkalleen. Maailman suuret merimahdit Espanja ja Portugali halusivat kiihkeästi laajentaa vaikutuspiiriään valloittamalla ennestään tuntemattomia alueita, samalla käännyttää vastaan tulevia pakanoita katolilaisen pyhän kirkon hellään huomaan, unohtamatta luoda toimivat kauppareitit varsinkin Aasiaan mausteiden ja jalometallien takia. Onneksi myös tieteelliset syyt nostivat päätään ja varsinkin tarkat kartat esittivät tärkeää osaa näiden merimahtien strategioissa. Jos googletat 1500-luvun karttoja, näet syyn miksi. Ne näyttävät siltä mitä itse piirtäisin värikynillä, 2 promillen humalassa, jos pitäisi piirtää maailmankartta ulkomuistista. Eurooppa ja Afrikka oli näissä kartoissa suurin piirtein kohdillaan, ja Amerikan manner suht kohdillaan mutta kaikki siitä länteen oli suurta tuntematonta.

Aasia ei ollut Magellanille tuntematonta aluetta, 1500-luvun alkupuolella hän oli nuorena upseerina portugalilaisen laivaston mukana Intian valtameren taisteluissa, aikana jolloin Portugalin kuningas Manuel halusi rikkoa muslimien alueen meriherruuden ja saada aikaan turvalliset kauppareitit suoraan itse "maustesaarille". Vuosisadan alkupuolella Magellanin ura ja maine kuninkaan hovissa koki nousukiidon mutta lopulta elintärkeä suhde kuningas Manueliin tulehtui siinä määrin että Magellan teki hyvin riskialttiin siirron ja siirtyi naapuriin Espanjan hoviin. Tänä aikana Magellan rakensi ideaansa purjehtia laivastolla länteen, löytää salmi joka veisi heidät läpi Tierra Fermen (nyk. Etelä-Amerikan mantereen) ja purjehtia aina nykyisen Indonesian alueelle missä sijaitsi Maustesaaret (nyk. Maluku- saariryhmä). Magellannin aikaan Kap Horn, tai Drakensalmi odotti vielä löytämistään. 

Magellan onnistui lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen rahoittamaan päällisin puolin hullulta kuullostavan retkikunnan ja syksyllä 1519 Trinidad, San Antonio, Concepción, Victoria ja Santiago purjehtivat ulos Sevillan satamasta, mukanaan noin 270 miestä ja riittävästi varusteita.

Tarinan alkupuoliskon jälkeen alkaa lähes mielipuolisella motivaatiolla varustetun retkikunnan seuraaminen. Magellan lähes kirjaimellisesti piiskasi laivastoa eteenpäin läpi tuntemattoman; Sevillasta Kanarian saarille, Atlantin yli Brasilian rannikolle ja lopulta Tyynelle Valtamerelle. Päästyään kuukausien purjehtimisen jälkeen ennestään tuntemattomalle Tyynelle Valtamerelle, Magellan oli ehtinyt jo kohtaamaan lukemattoman määrän lähes kohtalokkaita myrskyjä, loputonta nälkää ja janoa, eripuraa miehistöjen keskellä, murhia ja niistä johtuneita teloituksia. Hän oli myös menettänyt San Antonion isossa miehistökapinassa ja laiva purjehtikin takaisin Espanjaan. Ja kuin ihmeen kaupalla lähes kolmen kuukauden matkanteon jälkeen laivasto osui Mariaanien saariryhmälle, joka mahdollisti selviytymisen, veden ja ruokavarastojen täydentämisen. Tämän jälkeen Magellanin laivasto päätyi Indonesiaan, Cebun saarella joka myös muutti Magellanin suunnitelmat.

Indonesiassa Magellan kohtasi ensimmäistä kertaa matkallaan vauraan ja kehittyneen yhteiskunnan. Ulkomaalaiset kauppamiehet ja laivastot eivät olleet cebulaisille uusi tuttavuus, alueella oli jo vuosisatoja kukoistanut kaupankäynti niin kiinalaisten kuin harvojen eurooppalaisten kanssa. Magellan näki Cebun mahdollisuutena ja vaarana hänen miehistölleen. Magellan oli harras kristitty ja omasi siten historiallisen virheen; hän halusi käännyttää pakanoita vaikka väkisin. Miehistö taas tunsi saapuneensa paratiisin kuukausia kestäneen purjehtimisen jälkeen. Vapautta, vapaamielisiä naisia, alkoholia kaikki nämä olivat tarjolla. Loppu oli kuitenkin hyvin lähellä jota joudutti Magellanin henkilökohtaiset virheet. Hän asennoitui hyvin ylimielisesti ja aina yhtä valloittajan elkein kohdatessaan alkuperäiskansoja. Ja niin Magellanin henkilökohtainen maailmanympärysmatka lopulta päättyi omien virheiden ansiosta Cebun lämpimään rantaveteen kun paikallinen heimokuningas sai tarpeeksi Magellanin seurasta. Heimosoturit ajoivat Magellanin ja hänen miehistönsä kohti merta ja Magellanin jäädessä rannalle, osa miehistöstä sai seurata laivasta kuinka indonesialaiset soturit pilkkoivat heidän kapteeninsa paloiksi rannalle.

Laivastosta jäi lopulta jäljelle kaksi laivaa josta toinen selviytyi lopulta Sevillaan syyskuussa 1522, mukanaan 17 nääntynyttä miehistön jäsentä. Magellanin laivastoa luultiin luonnollisesti kadonneen ja yhden laivan paluu aloitti julkisen syyllisten etsinnän (yksi laivahan palasi alkuvaiheessa Espanjaan), ja lopulta Magellanin laivaston epäonnistumisen syyksi nousi yksipuolisesti kapteeni Magellanin ylilyönnit ja virheet. 

Vaikka Ferdinand Magellan epäonnistui tehtävässään, hän oli kiistatta aikansa yksi taitavimmista purjehtijoista, vaikkakin historioitsijat ovat antaneet osan kunniasta Magellanin laivaston navigoijille. Unohtamatta hänen purjehduksensa vaikutusta tieteelle ja koko 1500-luvun maailmankuvalle. Kaksi suurinta löydöstä oli tietenkin ennestään tuntematon Tyyni valtameri sekä maapallon todellisen koon ja ympärysmitan ymmärtäminen. Over the Edge of the World on täydellinen lukukokemus tutkimusmatkoista kiinnostuneille, ainakin itse nautin ja suosittelen sitä lämpimästi.

Päätin aloittaa äänikirjojen kuuntelun, johon tuli mahdollisuus kuin varkain kun tytär pyysi Bookbeatiin tunnuksia koulutehtävän takia. Äänikirjat tietysti tarjoavat mahdollisuuden nauttia kirjoja yhä tehokkaammin, ja ensimmäinen kirja onkin jo kuunneltu (Jo Nesbø Poliisi). Yöpöydällä katosi myös elämäni ensimmäinen Star Wars -kirja. Disney+ -kanavalla pyörivä The Manadalorian toinen tuotantokausi inspiroi kokeilemaan tätä jo kirjallisesti valtavaa maailmaa. Kirjan valinta vaati pientä tutkimustyötä, koska SW-kirjoja on julkaistu paljon (satoja), ja ne on jaoteltu ei pelkästään SW-aikajatkumon mukaan, vaan myös mitkät kirja ovat virallista SW-kaanonia, ja ne mitkä ovat osa SW-universumia ilman virallista Disneyn kaanonleimaa. Joten lukeminen on nyt todellakin optimoitu.

Aave

Pienen tauon jälkeen pitää tarttua taas Bloggeriin. Matkani alkoholisoituneen oslolaisen poliisin kanssa on nähtävästi taittumassa loppusuoralle, kun Harry Hole -kirjojen yhdeksäs pokkari Aave tuli juuri luettua. Sarjassa on enää jäljellä kolme kirjaa joten vuonna 2015 alkanutta yhteistä matkaa pitää yrittää venyttää. Toisaalta, olen jo valinnut seuraavan dekkarisarjan James Lee Burken rinnalle, joka tulee olemaan Michael Connellyn Harry Bosch. Itse olen pitänyt dekkarin TV-versiosta joka tulee ainakin HBO:lla, joten alkuperäinen kirjallinen versio lähtee ainakin kokeiluun.

Aave on varsin miellyttävä poikkeus muihin Harry Hole -tarinoihin jotka yleensä polkevat sarjamurhaajien ja kostajien voimalla. Aave tarinana pyörii syvällä Harryn lähipiirissä kun hänen entisen naisystävän Rakelin poika Oleg istuu vankilassa, syytettynä paikallisen huumediilerin murhasta. Harry on ollut kolme vuotta Aasiassa ja Osloon palaaminen avaa luonnolliset vanhat haavat Rakelin kanssa, mutta Harryn velvollisuudentunto pistää hänet tutkimaan epävirallisesti Olegin vastoinkäymisiä oslolaisen huumejengin riveissä. Harryn tutkimuksissa vilisee jälleen kerran kovanluokan rikollisia, umpikieroja ja vallanhimoisia paikallispoliitikkoja, sekä luonnollisesti vaarallisia naisia. Ja kuten aina Harry Holen kohdalla, pokkari tuli luettua vauhdilla.

Yöpöydällä on ollut jo tovin toisaalta hyvin ajankohtainen kirja. Jos meillä olisi nyt aikakone ja pystyisimme hyppäämään 500 vuotta taaksepäin Tyynelle valtamerelle, pääsisimme seuraamaan portugalilaisen hurjapään kapteeni Ferdinand Magellanin uhkarohkeaa tutkimusmatkaa maapallon ympäri. Laurence Greenbergin Over the Edge of the World kertoo tämän historiallisen tolkuttoman pitkän meritarinan.

1Q84 osa 3

Olen kuin ihmeen kaupalla onnistunut ripottelemaan historian kirjoja näiden houkuttelevien kaunokirjallisten teosten sekaan josta olen luonnollisesti tyytyväinen. Minulla on kuitenkin esimerkiksi puolisentoista metriä keltaista kirjastoa kirjahyllyssä, joista vajaa puolet on lukematta joten on hyvä että näitäkin saa välillä sujautettua yöpöydälle.

Siitä ei ole kuin vuosi kun päätin tarttua 1Q84 -trilogian ensimmäiseen kahteen osaan jotka Keltainen Kirjasto päätti laittaa yksiin kansin, joten sen vajaa 800-sivua oli haastellinen jo kokonsa puolesta. Kuitenkin Haruki Murakamin välillä ilmeetön ja lähes dokumentaarinen tapa juoksuttaa tarinaa oli kuitenkin näin ensikertalaiselle lähes vangitseva, ja kuin varkain paksu nide tuli luettua läpi. 

Osa 3 jatkaa siitä mihin jäätiin toisen osan lopulla. Aomame ja Tengo etsivät kiihkeästi toisiaan kahden kuun Tokiossa. Sagikaken uskonnollinen kultti kiihdyttää Aomamen etsintöjä ja tarinan sivuille nousee kolmas päähenkilö, yksityisetsivä Ushikawa joka askel askeleelta lähestyy Aomamen piilopaikkaa.

En ole varmasti ensimmäinen lukija jonka mieleen tuli kirjan puolen välin aikoihin ajatus oliko osa 3 oikeasti tarpeellinen. Ainakin omasta mielestäni kirjailija olisi voinut tiivistää ensimäistä kahtaa osaa ja niputtaa koko tarinan yksien kansien väliin. Tämä kolmas tarina tuntui polkevan pahasti paikoillaan ja loppukin tuntuu nopeasti tehdyltä. Tengon ja Aomamen yhteinen tarina saa kuitenkin kunniallisen päätöksen ja täytyy taputtaa itseään selkään hyvästä urakasta. Kirjailija Haruki Murakami on ehdottomasti seuraamisen arvoinen jonka teoksia on suomennettu kiitettävästi.

Antonius ja Kleopatra

Antiikin historia on jäänyt valitettavasti vähälle huomiolle. Vuonna 2018 tuli luettua edellinen joka oli Mike Duncanin Storm Before The Storm joka osuu ajallisesti osin yhteen tämän Adrian Goldsworthyn teoksen kanssa. Duncanin vaikuttava kirja kertoo niistä olosuhteista n. 70 vuotta aikaisemmin Julius Caesaria tai Marcus Antoniusta jotka edesauttoivat näitä henkilöitä nousemaan Rooman valtakunnan johtoon. Diktaattori Sulla ja Gaius Marius löivät ensimmäiset säröt Rooman Tasavallan perustuksiin jonkä jälkeen vuoron otti seuraava johtajasukupolvi.

Marcus Antonius ja Kleopatra ovat vuosituhansien aikana nousseet harvinaiseen ja pieneen ryhmään jonka nimet lähes kaikki tunnistavat Antiikin ajoilta, ja näistä nimistä Kleopatra on ainoa nainen. Marcuksen ja Kleopatran ympärille on kuitenkin muodostunut pääosin romanttinen legenda kahdesta ehkä ihmiskunnan historian kaikkein tunnetuimmista rakastavaisista, joiden kohtalosta esimerkiksi William Shakespeare ammensi inspiraatiota. Mutta kuten Adrian Goldsworthy kirjassaan summaa, molemmat Antonius ja Kleopatra olivat pääosin yhtä häikäilemätön ja vallanhaluinen kaksikko, kuten aikansa muutkin valtapelurit. Molemmat tunnistivat toisissaan samankaltaisen, loputtoman tarpeen saada ote vallankahvasta, ja pitää siitä kiinni aina katkeraan loppuun saakka.

Keitä sitten olivat Antonius ja Kleopatra? Marcus Antonius syntyi roomalaiseen perheeseen jonka suvussa riitti poliitikkoja ja sekä myös opettajia, Antoniuksen isoisä toimi aikoinaan Marcus Tullius Ciceron opettajana. Cicero kuitenkin toimi Marcus Antoniuksen ja tietysti Julius Caesarin äänekkäänä vastustajana ja itse asiassa lopulta murhattiin Marcus Antoniuksen käskystä. Goldsworthyn "Marcus Antoniuksen" takana on tehokas historiantutkimus jota luonnollisesti pitkälti auttaa Antiikin Rooman aikansa historiantallennus, ja hän summaakin Marcus Antoniuksen sotilaallisen uran parhaimmillaan keskinkertaiseksi. Antoinius pitkälti hyötyi Julius Caesarin suosiosta ja vallasta ja olikin pitkälle hänen siipiensä suojassa. Antoniuksella oli kuitenkin puhujan lahjoja ja poliitikon vikaa, ja hän selvisi maaliskuun 15. päivästä (44 eKr.) jolloin Caesar murhattiin Rooman Senaatin lattialle.

Kreikkalaislähtöisen Ptolemaios-hallitsijasuvun nuori tytär Kleopatra VIII eli myös vähintään yhtä täynnä myllerryksiä olevan elämän. Kleopatran suku jo itsessään on jo mielenkiintoinen. Kantaisänä oli makedonialainen kenraali joka teki uransa Aleksanteri Suuren lähipiirissä kenraalina ja henkivartija, ja josta tuli Aleksanteri Suuren kuoltua Egyptin käskynhaltija. Suvun vajaan kolmeensataan Egyptin hallitsijavuoteen sisältyy iso määrä vallankaappauksia sekä suvunsisäistä insestiä. Kleopatra luovikin tehokkaasti läpi näiden karikoiden ja nousi lopulta nuorena parikymppisenä Egyptin hallitsijaksi. Edessä oli karikkoiset vuosikymmenet, joiden aikana hän tekisi lapsia niin Julius Caesarille ja Antoniukselle. Molemmat Antonius ja Kleopatra olisivat myös Egyptin vallan huipulla vuosia jonka lopulta lopetti yksi Rooman historian suurimmista johtajista, nuori Octavius Julius Ceasarin ottopoika joka oli tuleva keisari Augustus. 

Mitä tulee pariskunnan traagiseen loppuun, siihen ei liittynyt mitään romanttista. Octaviuksen joukkojen ollessa palatsin porteilla Antonius päätti yritti tehdä miekallaan itsemurhan epäonnistuen siinä, luulleen että Kleopatra olisi jo tehnyt itsemurhan. Palvelijat siirsivät kituvan Antoniuksen Kleopatran monumenttiin missä Kleopatra piileksi ja historiankirjoituksen mukaan Antonius olisi kuollut lopulta puolisonsa käsivarsille. Kleopatra jatkoi kuitenkin valtapeliään ja yritti neuvotella Octaviuksen kanssa itsensä ja lastensa tulevaisuudesta epäonnistuen siinä. Kleopatran kuolemasta on eri teorioita mutta vahvin niistä on edelleen että hän kohtasi kuolemansa joko juomalla myrkkyä tai käärmeenpureman avulla. 

Antoniuksen ja Kleopatran matkaan kuuluu luonnollisesti paljon muutakin joista Andrian Goldsworthy kertoo perusteellisesti, ja on hienoa että tapahtumista on tallennettu paljon ensikäden tietoa vaikka aikaa onkin kulunut jo tuhansia vuosia. Goldsworthy osaa myös historian elävöittämisen ja hänen tekstiään on vaivaton lukea. Rakastavaisten tarina on myös hyvä halkileikkaus sen ajan historiaan ja tapahtumiin, jolloin Rooma oli Välimeren valtakeskiö jonka hallinnasta taisteltiin hyvin verisesti. Iso suositus!

Yöpöydällä on nyt Haruki Murakamin 1Q84 osa 3, joka on viimeisillä metreillä.

Pakanavaltias

Bernard Cornwellin The Last Kingdom -sarja on edennyt meikäläisellä rivakkaan tahtiin kun kesälomalla tuli luettua jo sarjan seitsemäs kirja, ja kun sarjan kolmastoista teos on tulossa syksyllä painosta, näyttää siltä että pitänee alkaa miettimään jarruttamista ja pitää taukoa sarjan osalta. Nautin nämä kuitenkin pokkarien muodossa ja ne tulee luettua nopeasti. Historialliset romaanit eivät kuitenkaan jää tähän koska jatkan matkaa C.J. Sansomin hisoriallisella Shardlake -sarjalla joka oli kaikinpuolin positiivinen yllätys. 

Pakanavaltiaassa kirjasarjan sankari ja loputtomien vastoinkäymisten uhri Uhtred käy jo viidettäkymmentä ja harmaat raidat koristavat hiuksia ja partaa. Uhtredin vanha kiistakumppani ja Wessexin kuningas Alfred on maanut haudassa jo tovin. Alfred käytti ison osan elämästään taistellen viikinkien valloitusarmeijoita vastaan niin oikeassa historiassa kuin Cornwellin kirjasarjassa. Nyt hänen poikansa Edwardin hallitessa, Alfredin haave yhdistyneestä Britanniasta on kaauukanaa horisontissa..

Vaikka seitsemännen kirjan jälkeen alkaa tuntua puutumista kirjailijan selkeään perusreseptiin tarinan osalta, kirjailija kuitenkin osaa pyöräyttää jälleen kerran toimivan paketin. Uhtred aloittaa tarinan kardinaalimunauksella murhaamalla suutuspäissään paikallisen piispan. Tämähän on selkeän yleinen tapahtumasarja läpi koko kirjasarjan: Uhtredin viha ja piittamattomuus ihmishengistä kun kyseessä on kirkon edustaja. Mitä korkeampi arvoltaan sitä helpommin Uhtredilta "lipsahtaa" ja jälleen on joko munkki, pappi tai piispa murhattu jonka jälkeen puoli valtakuntaa on perässä.

Tarina kiertyy tällä kertaa suht monimutkaiseksi juonivyyhteeksi missä on mukana luonnollisesti tuttuja viikinkipäälliköitä viikinkilaumoineen (ja lopussa iso taistelu), kuninkaalista juonittelua (jälleen kerran) Wessexin, Mercian ja Itä-Anglian kohtalosta ja tarinassa vilahtaa myös Uhtredin ikihaave ja syntymäkoti Bebbanburgin linnoitus Northumbrian tuulisilla rannoilla. Positiivisena poikkeuksena on Uhtredin pojat joista osa jo taistelee rinta rinnan isänsä kanssa.

Jos kirjaa verrataan Netflixissa pyörivään ihan kohtalaisen hyvään TV-sarjaan, niin pakanakuninkaan tapahtumat löytyvät viimeisimmäistä eli neljännestä tuotantokaudesta. TV-sarjahan on yksi iso sulatusuuni kirjoille jonka yhteen tuotantokauteen on tuupattu parinkin kirjan tapahtumat. Netflix on onneksi jo tilannut viidennen The Last Kingdom-kauden joka julkistettiin kesällä, ja se käy läpi Myrskyn soturit ja Soihkunkantaja -kirjojen tapahtumat. joten täytyy vähän kiriä kirjojenkin osalta.

Lukujono on nyt purettu ja yöpöydällä käy jo viimeisiä metrejä historiaopus Adrian Goldsworthylta Antonius ja Kleopatra joka on kiehtova kuvaus ehkä siitä maailmanhistorian kuuluisimmasta romanssista.

Helmet for My Pillow

Robert Leckien muistelmateos osui tutkaani oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen oli Tom Hanksin ja Steven Spielbergin The Pacific -sarjan myötä joka tuli ulos jo 10 vuotta sitten. Sarja käytti tätä Leckien kirjaa materiaalina ja sarjassa seurataankin osaksi Robert "Lucky" Leckien matkaa Tyynenmeren taistelusta toiseen. Toinen syy oli että en ole oikeastaan lukenut mitään Toisen Maailmansodan Tyynenmeren taisteluista ja kun Leckien muistelmateosta on suitsutettu yhdeksi parhaimmista rintamakirjoista niin tottakai se lähti tilaukseen.

Leckien muistelmateos poikkeaa muista jo siinä että kirjoittaja teki päivätyönsä ennen ja jälkeen Toisen Maailmansodan lehtimiehenä ja kirjailijana ja sen näkee taidokkaasta ja lähes runollisesta tekstistä. Hän liittyi merijalkaväkeen 22-vuotiaana vuonna 1942 ja palveli pääosin konekiväärimiehenä 1. merijalkaväkidivisioonassa. Hänen yksikkönsä osallistui Guadalcanalin taisteluun Salomonsaarilla sekä Cape Clouscesterin haltuunottoon ja ehkä alueen verisempään Peleliun taisteluun missä Leckie haavoittui ja lopulta kotiutui.

Kirjassa on luonnollisesti oma osansa kuvauksia verisistä viidakkotaisteluista ja merijalkaväen liikkeistä suojatakseen ei pelkästään Australiaa vaan myös puskeakseen japanilaiset joukot Papua-Uusi-Guineaa ympäröiviltä saarilta kohti pohjoista. Kirjan parasta antia on kuitenkin kuvaukset rintamatovereista joita oli kirjava seurakunta aina umpirasistista Etelän miehistä pelkurimaisiin upseereihin ja kuten aina, loputon sota raatelee miehiä ei pelkästään fyysisesti mutta myös henkisesti jonka oireita lukijalle vyörytetään halvan australialaisen viinan ja australialaisten naisten muodossa. Miehet tiesivät mahdollisesti kuolevan seuraavana päivänä joten hyvin kapeasta kaistaleesta vapautta otettiin kaikki irti. Kuitenkin (kun lähes aina) tositilanteen tullessa kohdalle, Leckie ja hänen toverinsa hitsautuivat yhteen ja taistelivat onnistuneesti välillä ylivoimaistakin vihollista vastaan. 

Leckien tekstistä tunnistaa myös hyvin pasifistisen sävyn joka vain vahvistuu loppua kohti ja huipentuu hienosti kirjoitettuun epilogiin missä Leckie toipuu viimeistä kertaa sairaalassa kun hän kuulee radiosta kuinka maailma on todistanut ensimmäistä kertaa atomipommin käsittämättömn tuhovoiman Hiroshimassa ja kirja päättyy koruttomasti "..of all these and the others, dear Father, forgive us for that awful cloud".

Vaikuttava kirja kaiken kaikkiaan ja iso suositus niille joita kiinnostaa nämä hiukan tuntemattomat historian sivupolut. 

Blogijonossa olisi vielä yksi Bernard Corwell jonka jälkeen tulee jo loppusuoralla oleva Adrian Goldsworthyn kirja yhdestä maailman historian suurimmista rakkaustarinoista parin tuhannen vuoden takaa.

Sementtipuutarha

Olen huomannut että en ole lukenut perinteisempiä romaaneja/novelleja/proosaa herra ties koska viimeksi. Viimeisimmät taisivat olla Päätaloa ja Cormac McCarthya vuonna 2018 joten alkaa olemaan aika tarttua Ian McEwanin tuotantoon jota olen aina välillä kirjakaupoissa hypistellyt. Helsingin Rosebudissa oli hyllyssä hyvä sarja McEwanin kirjoja joista päätin ottaa mukaan kolme teosta ja internetin mukaan Sementtipuutarha on kirjailijan ihka ensimmäinen julkaisu.

 

Tarinan pääosassa on neljä sisarrusta Julie, Jack, Sue ja Tom jotka kokevat tarinan 133 sivun aikana suht paljon ikäisekseen. Nuorimman ollessa kuuden ja vanhimman kuusitoistavuotta, sisarrusparvi menettää vanhempansa. Ensin isän sydänkohtaukselle ja lopulta äidin hiljalleen hiipuen syövälle. Ja tästä lukijalle avautuu sisarrusten vinoutunut maailma kun sisarrukset päättävät olla ilmoittamatta vanhempien kuolemaa ja jatkavat elämää perheen talossa. Mukana on myös arvelluttavia keinoja peittää perheen vanhempien kuolema. Tarinan alun vapaus tietysti hämmentää lapsia ja todellisuuden kuva vääristyy nopeasti kun sisarrusparvi yrittää jatkaa ilman aikuisia. Mukaan hiipii myös kiellettyjä jännitteitä. 

Täytyy nyt myöntää että minulla ei ollut mitään ennakkodotuksia kirjalijasta tai kyseisestä kirjasta. Jo heti ensi metreillä tietysti huomasin että teksti juoksee hyvin ja tarinankerronta on selvästi hallussa. Tarina itsessään oli myös piristävä ja rikkoi mun jo hiukan urautunutta lukurataa joka sisältää enimmäkseen dekkari/scifi/fantasia/historia -opuksia. Viimeistään siinä vaiheessa tarinaa missä perheen äiti kuoli sänkyynsä, alkaa lukijalla (ainakin minulla) päässä liikkumaan "tämä ei pääty hyvin.." ja siinä vaiheessa kun vanhempien sisarrusten seksuaaliset halut alkavat heräämään, tekee jo mieli laittaa kirja pois. Mutta kirja vei mukanaan ja se tuli luettua lähes yhdellä istumalla. Vaikuttava tarina ja vaikuttava kirjailija jonka tuotantoon tulen palaamaan.

Luettujen kirjojen purku jatkuu ja seuraavaksi vuorossa on vähintään yhtä vaikuttava Robert Leckien Helmet for My Pillow.

Heroes

Olen yrittänyt pidemmällä suunnitelmalla kahlata läpi Joe Abercrombien brutaaliin kirjalliseen maailmaan liittyviä itsenäisiä tarinoita joita on jonossa kolme kappaletta. Best Served Cold on näistä ensimmäinen ja oli kelpo kostotarina, Heroes on keskimmäinen ja trion päättää Red Country. Näiden jälkeen olisi tarkoitus korkata kirjalijan tuore The Age of Madness -trilogia.

Tarinana The Heroes on ehkä sieltä yksinkertaisemmasta päästä: on kulunut joitain vuosia alkuperäisen First Law -trilogian tapahtumista kun eteläinen Union on päättänyt haalia lisää valtakuntaa pohjoisesta ja tarina kuvaa Unionin ja pohjoisten miesten armeijoiden kolme päiväistä veristä yhteenottoa Osrungin laaksossa. Yksinkertaisuus jää onneksi siihen kun tarina sukeltaa näiden kahden armeijan niin sotilaiden kuin siiviilien sielunmaisemaan.  

Tarina pääosin keskittyy seuraamaan kolmen sotilaan toimintaan yhteenotossa. Mukana on First Law-trilogiastakin tuttu sikaniska ja miekkataituri Bremer da Gorst joka toimii Unionin kuninkaan tarkkailijana. Bremer on tarinassa vahvasti sosiaalisesti rajoittunut upseerismies joka viihtyy parhaiten taistelun hurmeessa kuin upseerimessissä, mutta on myös pahasti rakastunut armeijan marsalkan tyttäreen jolta ei heru vastakaikua. Pohjoisella puolella vuoroaan valtakahvaan odottaa Prince Calder, joka luovii ja juonii tietään kohti Pohjoisen kruunua. Ja fokuksessa on myös Cumden Craw, jo parhaat päivänsä nähnyt taistelija joka johtaa omaa "tusinaa" taistelijoita ja haaveilee taistelun tuoksinnassa eläköitymisestä. Tarinassa vilahtee lukuisia pienempiä hahmoja jotka nousevat tarinaan ja lopulta päätyvät maan helmaan. Kukaan ei säästy jatkuvasti muuttuvalta ja liikkuvalta taistelurintamalta joka syö niin alokkaita kuin kenraaleja.

Ja tietysti tarinan naruja lopulta vetelee Abercrombien kirjallisesta maailmasta tuttu velho Bayaz, joka muun muassa tuo rintamalle testikäyttöön kovasti kanuunoja muistuttavia sotalaitteita jotka aiheuttavat hämmästystä ja laajaa tuhoa. Kirjan loppumetrit myös paljastavat velhon synkemmän puolen. 

The Heroes on yllättävän toimiva kokonaisuus itsenäiseksi tarinaksi ja ei onneksi keskity liikaa sotimiseen jota on enemmän kuin tarpeeksi. Suosittelen.

Kolme luettua kirjaa näyttää odottaa bloggaamista joten seuraavaksi on luvassa jotain täysin erilaista kun yöpöydällä kävi kauan odotettu ensimmäinen Ian McEwanin kirjani eli Sementtipuutarha.

In the Electric Mist with Confederate Dead

Dave Robicheaux -sarjan kuuden kirja, ei uskoisi. Meikäläinen alkaa melkein, lähes pikku hiljaa kipuamaan kohti James Lee Burken tuotannossa puolta väliä joka ihan melkein häämöttää horisontissa (sarjan 23. kirja on juuri tulossa ulos). Vaikka kirjailija huitelee jo iän puolesta yli kahdeksassakymmennessä, se ei näytä hidastavan julkaisutahtia. 

Louisianan pienen New Iberian maaseutukaupungin näennäisen rauhallisen pintakerroksen alla on taas kiehumisen merkkejä, kun kunnan rikosetsivä saa tutkiakseen nuoren ilotytön raa'an murhan. Poikkeuksellisen raaka murha herättää huolta paikallisella poliisilaitoksella ja mukaan otetaan liittovaltion FBI, pelkona että kyseessä on sarjamurhaaja. Edellisten tarinoiden tapaan, nuoren tytön murha on vain pintaraapaisu tarinassa. Nopeasti Daven tutkimukseen liittyy järvenrannalle käynnissä olevan elokuvakuvausten värikäs henkilökaarti, paikallisen rikolliselementin kerma ja niin ajankohtainen syvälle Etelän kudokseen pesiytynyt rasismi. Ja tietenkin kirjan nimessä oleva Confederate Dead joka on nerokas veto kirjailijalta. Kyseessä on Daven satunnaiset henkilökohtaiset hallusinaatiot jotka tuovat hänelle arjen näkökenttään sisällisodan aikaisia tapahtumia. Kuullostaa ehkä hullulta mutta se on tarinan näkökulmasta erittäin toimiva elementti. 

Täytyy sanoa että jos päässäni olisi hattu nostaisin sitä kirjailijalle. Dave Robicheaux -sarja tuntuu laadullisesti paranevan vaikka kirjailija lisäsi ensimmäistä kertaa hyvin perinteisen sarjamurhaaja-kierteen. Ja kuin lisäekstrana kaiken lisäksi, kirjailijan kirjoittamat luontokuvaukset jotka avaavat uuden kappaleen lukijalle. Lukija voi helposti kuvitella itsensä sinne Meksikonlahden rannikolle, rämeiden suojaan. 

Yöpöydällä on jo latingissa wanha uskollinen Kindle josta on menossa Joe Abercrombien Heroes, yritän ottaa kiinni ennenkuin kokeilen uutta Age of Madness -trilogiaa.

Alkuvuoden lukemiset

Siitä onkin jo hetkinen kun viimeksi kirjoitin. Lukukone meinasi kokonaan pysähtyä alkuvuodesta kun keskeytin pari kirjaa lupaavan alun jälkeen. Kolmen kappaleen probleema tuli kuitenkin luettua joka oli yhtä loistava kuten muistin ja tällä kertaa vielä suomeksi, joka vain paransi kokemusta.

Laajensin jopa kirjahyllyä joten minulla on vihdoinkin ainakin pieni pätkä arvokasta hyllytilaa, ja se onkin varattu osittain näytelmille ja ensimmäinen näytelmä David Mametilta onkin jo löytänyt paikkansa. 

C.J. Sansom yllätti kolmisen vuotta sitten Dominion -kirjallaan joka oli piristävä vaihtoehtohistoriatarina ehkä jo liiankin kuluneesta aiheesta. Kirjailija kuitenkin osoitti tarinallaan vahvat taitonsa värittää ja kuvata mennyttä aikaa ja siten sementoi paikkansa meikäläisen historiallisten romaanien lukujonossa, kylki kyljessä Bernard Cornwellin kanssa. C.J. Sansom ei tunneta Dominionista vaan Shardlake-sarjasta joka alkoi vuonna 2015 ja se vie lukijan 1500-luvun alkupuolen Englantiin ja seuraa tutkivan lakimiehen Matthew Shardlaken edesottamuksia. Ja eihän tämä jätä historiallisten romaanien ystäviä kylmäksi. Vaikka tätä automaattisesti suoraan vertaa Umberto Econ "Ruusun nimi" klassikkoon niin ei se sille häviä. Shardlaken  1500-lukulainen yhteiskunta on täynnä surkeita ihmiskohtaloita, vallanhimoisia aatelisia ja tietysti hiukan reppana ja idealistin oloinen itse Shardlake, kyttyräselkäinen lakimies joka saa tehtäväkseen tutkia munkkiluostarissa tapahtunutta murhaa. Henrik VIII:n Englanti on tämän tarinan kohdalla tietysti täydessä myllerryksessä kun "kuuden vaimon" kuningas on aloittelemassa kuuluisaa uskonpuhdistusta ja jonka toimet ovat myös tämän tarinan ytimessä.

Alkuvuodesta meni myös Neil Gaimanin oma veto Pohjoismaisesta mytologiastamme Pohjoisen mytologia joka sukeltaa syvälle pääosin Islannissa 1000-luvun alkupuolella syntyneisiin tarustoihin. Neil Gaimanin tulkinnassa seikkailee tutut Odin, Thor (joka on popularisoitu yleisesti ihan omalle tasolleen), Loki, Freija ja lukuisat muut jumalat ja jumalattaret. Kirja koostuu lyhyistä tarinoista joissa taruston päähenkilöt joutuvat erilaisten haasteiden eteen. Sanoisin että ei ehkä sitä parasta Gaimania, omasta mielestäni hän on parhaimmillaan omassa kirjallisessa universumissaan. Pohjoisen mytogian ehkä parasta antia oli tämän myyttisen maailmankaikkeuden luomisen tarina missä Gaiman mielikuvitus ja tarinointi on kirjan parasta antia.

Saladin

Hiukan on taas bloggaaminen tökkinyt ja jonossa on useampi kirja mutta eiköhän se tästä.

John Manin Saladin: The Life, The Legend and the Islamic Empire kohdalla planeetat olivat kohdallaan. Kirja osui tutkaani aivan sattumalta Akateemisen Kirjakaupan historian osastolla. Ja kun kirjan nimi selvisi, mietin nimeä muutaman sekunnin kunnes yhteys selvisi: Ridley Scottin loistava Kingdom of Heaven (huom. Director's Cut) missä temppeliritarit ja ristiretkeläiset puolustivat Jerusalemin kuningaskuntaa 1100-luvun Lähi-Idässä kun vastassa oli Egyptin ja Syyrian sulttaani Saladin (tai Salah ad-Din) armeijoineen. Vaikka Ridleyn Scottin elokuvan keskiössä oleva Saladin esitettiinkin kirjailijan mukaan päin prinkkalaa, Saladinin tarina on kuitenkin äärimmäisen kiehtova.

Maapallolla ei ole montaa paikkaa jolla olisi yhtä verinen historia ja räjähdysherkkä nykytilanne kuin Lähi-idällä (Lähi-idällä tarkoitan nyt sen keskiosia). Ja jos haluaa ymmärtää sen välillä aika kaaottista nykytilaa, on hyvä ottaa muutama pidempi askel historiassa taaksepäin ja pysähtyä esimerkiksi 1000-luvun alkumetreille jolloin muinainen Lähi-itä kävi läpi hämmästyttävän samanlaista poliittista tilannetta kuin 1000 vuotta myöhemmin. Syyria, Palestiina (nyk. Israel) ja Egypti muodostivat sunnimuslimien valtakunnan jonka vastapuolella idässä oli shiiamuslimien valtakunta. Jos ohitetaan näiden ryhmittymien uskonnolliset erimielisyydet, heillä oli kuitenkin yhteinen vihollinen joita ohjasi paavit, myös omien uskonnollisten syiden varjolla. Eurooppalaisten laumat tunkeutuivat Lähi-itään kerta toisensa jälkeen lähes 200 vuoden ajan määränpäänä Pyhä maa ja Jerusalem.

Saladin syntyi 1130-luvun loppupuolella Irakin pohjoisosassa kurdilaiseen perheeseen. Hänen nuoruus osui juuri ensimmäisen ja toisen ristiretken ajanjaksoon, jotka myös ohjasivat hänen kasvuaan kohti sotilasuraa. Sotilasura oli myös luonnollinen suunta nuorelle Saladinille ja hän siirtyikin setänsä Asad al-Din Shirkuhin siipien suojaan joka oli kenraalina Nur ad-Dinin (Damaskoksen ja Aleppon emiiri) joukoissa. Saladinin setä ja Nur ad-Din siivittävät ja koulivat tehokkaasti nuoresta sotilaskomentajasta taistelukentillä nousevan uratähden.

Kun Saladinista puhutaan ja luetaan, pelkkä hänen komea sotilasuransa ei ole päällimmäinen asia. Hän on oli kuuluisa myös ritarillisuudestaan, keski-ajalla kehittyneestä käytöskoodistosta sekä syvästä uskonnollisesta omistautumisesta. Unohtamatta koko elämän kestäneestä halusta ajaa länsimaalaiset pois Lähi-idästä. Varsinkin ritarillisuus nousee useampaan otteeseen kirjassa esille ja siitä on monia esimerkkejä pitkin Saladin elämää. Ja esimerkit ja niiden vaikutukset vain moninkertaistuivat Saladinin ollessa vallan huipulla kun hän käytännössä hallitsi Lähi-itää Pohjois-Irakista aina Egyptin rannoille. Eräässä ritarillisuuden esimerkissä Saladin joukkoineen piiritti suurta kaupunkia, jonka hallitsija sai tuta koko Saladinin armeijan voiman: tuhansittain joukkoja joita säesti aikansa huippuunsa viritetyt piirityskoneet jotka syytivät ympäri vuorokauden jatkuvalla syötöllä  muureja tuhoavia ammuksia. Eräänä piirityspäivänä kaupungin hallitsija lähetti Saladinille viestin, missä hän selitti että hänellä on hääyö tulossa ja toivoi että Saladin ei tuhoaisi hääyöhön liittyvää tornia. Saladin vastasi että hän varmistaa henkilökohtaisesti että piiristyskoneet eivät pommita kyseistä tornia sinä yönä ja hän piti lupauksensa. Lopulta kaupunki antautui.

Saladin myös suojeli ja kohteli naisia ja lapsia kunnioittavasti myös jos kyseessä oli vihollisten perheenjäseniä. Hän myös armahti panttivankeja vaikka panttivankien ja niihin liittyvät lunasrahat olivat aikansa merkittävä tulonlähde joukkojen ylläpitämiseksi. Ja tämä oli lopulta myös Saladinin heikoin kohta joka nosti sisäpoliittisia paineita ja jäi omanlaiseksi pysyväksi heikkouden merkiksi varsinki mainekkaalle uralle. Saladin liikkui vuosia pitkin itäistä Lähi-idän valtakuntaansa, pohjoisesta etelään armeijansa kanssa, ja tuhosi niin sisäpoliittisia vastustajiaan kuin kurmuutti kovalla kädellä ristiretkeläisiä, ja se ehkä kuuluisimmat kohtaamiset ristiretkeläisten kanssa liittyivät Jerusalemiin jotka löytyvät myös siitä Ridley Scottin elokuvasta.

Ja kun aika koitti Saladin siirtyä ajasta ikuisuuteen, hänen teot vajaan 60-vuotisen elämän aikana heijastuivat laajalti aina nykyaikaan asti. Hän oli aikansa harvoja sotilasjohtajia joita kunnioitettiin ja arvostettiin läntisessä maailmassa. Hänestä kirjoitettiin kirjoja tulevina vuosisatoina ja etenkin muslimimaailmassa Saladinia arvostetaan edelleen korkealle. Hänen kotkatunnuksensa on mm. esillä useiden Lähi-Idän maiden virallisissa tunnuksissa, hänen mukaansa on nimetty jopa alue Pohjois-Irakissa unohtamatta hänen symbolista vaikutusta loputtomassa Lähi-Idän kriisissä. Saladin on mielenkiintoinen teos jos on kiinnostunut hiukan katsomaan syvemmälle Lähi-Idän historiaan.

Pysyvästi merkitty

"Yksityisyys verkossa" on nykyään fantasiaa tai ainakin äärimmäisen vaikea saavuttaa. Olemme riippuvaisia teknologiasta joka yhä enemmän ja enemmän kiinni verkossa, internetissä. Ja kaikki mitä teemme puhelimilla, tietokoneilla tai älylaitteilla jättävät digitaalisen jäljen, joka on ennemmin tai myöhemmin ulkopuolisten käsissä, jonka jälkeen se muuttuu rahan arvoiseksi kauppatavaraksi. Itse olen kuullut omassa työssäni kyllästymiseen asti hokemaa "data on uusi öljy" ja vaikka se särähtää korniudessaan korvaan, se on valitettavasti todellisuutta. Vielä kun olin Facebookissa, ihmettelin vähän väliä ihmisten vimmaa postata tärkeitä asioita omasta elämästään, asioita joita ei kannata laittaa esille. Oli kyseessä sitten omat selfiet tai vielä pahempaa - kuvia omista lapsista.  Edward Snowdenin "muistelmat" käyvät kronologisessa järjestyksessä tapahtumia aina lapsuuden kiinnostuksesta teknologiaan, ja kasvuajan kautta kohti lopullista unelmavirkaa tiedustelukoneistossa. Lopulta Edwardin tekniset kyvyt huomattiin ja hän pääsi lopulta modernisoimaan tiedustelukoneiston työkaluja.

Hän pääsi myös työnsä puolesta seuraamaa suurta tiedustelumaailman vallankumousta, joka vuosi vuodelta varustautui paremmin kuuntelemaan digitaalista maailmaa. Yhdysvaltalaisen tiedusteluyhteisön kärsittyä pahan arvovaltakolauksen 2001 tapahtuneiden 911-hyökkäysten jälkeen, se aloitti perusteellisen muutoksen ja siirtyi yksilöihin kohdistuvasta valvonnasta kokonaisten väestöjen valvontaan ja Edward Snowden omalla työllään edesauttoi luomaan edellytykset sille, että yksittäinen valtio pystyi keräämään maailman kaikki digitaaliset viestit, säilyttämään niitä iän kaiken ja tutkimaan ja käyttämään niitä mielensä mukaan. Siksi Edward Snowdenin paljastukset olivat tärkeitä. Suurinosa kirjan sisällöstä on noussut otsikoihin ympäri maailmaa ja vaikka "virallinen" Yhdysvallat ovat lyöneet Edward Snowdenin otsaan todennäköisesti koko hänen loppuiän kestävän maapetturin leiman, hän on omilla paljastuksillaan ja nykytyöllään nostanut esille yksityisyyden suojan tärkeyttä.

Ja vaikka suurimmalle osalle eri verkon palveluita käyttäville yksityisyys ole murheista suurin, suosittelen kirjaa kaikille. Verkkopalveluiden profilointi, digihuijaukset, haittaohjelmat ja jopa henkilöllisyysvarkaudet ovat valitettavasti tätä päivää ja niiden takia kannattaa miettiä mitä verkossa tekee tai mitä sinne laittaa. Pieni saarna mutta jatketaan eteenpäin. Seuraavaksi kirjoitus syvältä historian hämäristä ja varsinkin meille länsimaailman asukeille sieltä syvemmästä päästä kun vuorossa on John May henkilöhistoriikki Lähi-Idälle tutusta sotilasjohtajasta ja korkealle arvostetusta ideologisesta esimerkistä Salah al-Dinista (Saladin) joka tuhosi eurooppalaisten unelmat Jerusalemin herruudesta 1100-luvulla.

Kuninkaiden kuolema

Nopea paluu Bernard Cornwellin historiallisiin romaaneihin. Tämä johtui oikeastaan kahdesta syystä: kirjahyllyn arvokasta hyllytilaa pitää saada lisää. Corwellin Uhtred -sarjaa olen hankkinut pokkareina, jotka päätyvät lopulta paperinkeräykseen lukemisen jälkeen (sama kohtalo on Harry Hole -pokkareilla). Toisena syynä on nykyään Netflixin tuottama TV-sarja The Last Kingdom, jonka 4. tuotantokausi tekee tuloaan joten ajattelin kiriä kirjoissa tulevan kauden tasolle. Edellinen 3. kausi päättyi Kuninkaiden kuoleman tapahtumiin ja tulevan kauden ennustetaan jatkavan Pakanavaltias -kirjan maisemissa. Ja onhan nämä Cornwellin tarinat pakattu mukaviksi, yleensä vajaat 400 sivua jotka menee aina vauhdilla.

Itseäni on alkanut viime aikoina kiinnostamaan (kiitos tämän kirjasarjan) Britteinsaarien historia. Sen saaria on hallinnut aina 800-luvun ensimetreiltä yhteensä 61 monarkkia. Ensin päälle 200 vuotta saksilaisia kruunupäitä joiden perään normannit, ja sen jälkeen eri vallanhimoiset sukuhaarat aina näihin päiviin saakka. Kuninkaiden kuolema lyö viimeisen naulan arkkuun yhdelle Britteinsaarien vaikutusvaltaisemmalle kuninkaalle Alfredille joka myöhemmin saa nimensä perään merkinnän "Suuri" eikä suotta. Alfred on Bernard Cornwellin tarinoissa Uhtredin vastapeluri, ääriuskovainen joka haluaa yhdistää pienet kuningaskunnat Englanniksi viikinkejä vastaan, ja häntä pidetään myös oikeilla historian lehdillä Englannin isänä.  Hän piti ajatusta yhdistyneestä Englannista elossa lähes kolmekymmentä vuotta, pelasti Englannin varmalta tanskalaiselta valloitukselta kuin ihmeen kaupalla ja kuten kirjailija mainitsee aiemmissa kirjoissaan, ilman Alfredin onnistumista kevään 878 Edingtonin taistelussa Isossa-Britannissa saatettaisiin kommunikoida nyt tanskan kielellä. Pieni Wessexin valtakunta oli ainoa jäljellä oleva itsenäinen englantilainen kuningaskunta joka pysäytti viikinkien "suuren pakana-armeijan". Alfred ei kuitenkaan nähnyt koskaan Angelcynnin yhdistymistä, mutta hän teki yhdistymisen mahdolliseksi säilyttämällä sekä saksien kulttuurin että englannin kielen.

Kuninkaiden kuolemassa kääntyy historian lehti ja Uhtred ystävineen taiteilee edellisten tarinoiden tapaan englantilaisen ja tanskalaisen maailman rajalla. Jälleen kerran Uhtredin haave saada Northumbrian isännyys Bebbanburgin linnan muodossa siirtyy hamaan tulevaisuuteen kun hän lupaa Alfredin kuolinvuoteen ääressä olla Alfredin pojan Edwardin (Edward Vanhempi, 899-924) tukena ja miekkana kun nuori poikaa nousee Wessexin valtaistuimelle. Uhtred ystävineen joutuvat jälleen kerran pelastamaan Wessexin viikinkiarmeijalta joka on tällä kertaa Britteinsaarien suurin ja tarinasta ei puutu myöskään romantiikkaa kun Uhtredin ja Alfredin tyttären Aethelfleadin välinen suhde syvenee. Kuninkaiden kuolema ei ole ehkä paras Uhtredin tarina mutta sarja Alfredin kuoleman jälkimainingeissa käy läpi muutosta kun seuraavassa Pakanavaltias -tarinassa hypätään kymmenisen vuotta ajassa eteenpäin.