Tämä historiallinen klassikko on värjötellyt kirjahyllyssäni ainakin 10 kärsivällistä vuotta odottaen lukuvuoroaan, ja nyt kun yritän pitää lukurytminä historia-fiktiivinen-historia niin tämä menee sopivasti sinne historian ja fiktiivisen välimaastoon.
Varoituksen sana heti alkuun: ken tähän kirjaan joskus tarttuu pitää ymmärtää millaisella aikakaudella kirja on kirjoitettu. Kirja julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1852 keskelle poliittisesti herkkää tilannetta, missä vauhdilla teollistuva ja vaurastuva pohjoinen eli veitsen terällä konservatiivisen ja raskaasti orjavoimaan tukeutuvan etelän kanssa.
Rouva Beecher-Stowe oli orjuuden vastustaja ja kirjallaan hän halusi nostaa kaikkien huulille Afrikasta tuodun orjatyövoiman kohtalon.
Kirjassa kirjailija kuvaa muutaman fiktiivisen orjan elämänkaarta ja kohtaloa 1800-luvun Yhdysvalloissa. Kirja keskittyy pääosin vanhemman Tuomo-orjan kohtaloon mutta sivutarinana seurataan myös Elisa ja Yrjö Harriksen, nuoren orjapariskunnan pakomatkaa etelästä koti Kanadaa.
Tuomo-orjan kohtalon seuraaminen alkaa pohjoisen orjaosavaltion Kentuckyn viljelijä Arthur Shelbyn tilalta, missä Tuomo asuu perheineen. Isäntä Shelby tuskailee isojen velkojen kanssa ja päättää myydä etelästä vieraaksi tulleelle orjakauppiaalle mm. Tuomon hyvään hintaan. Kirjan ensimmäiset kappaleetkin ovatkin mielenkiintoisia koska kirjailija kuvaa siinä isännän ja orjakauppiaan myyntikeskustelun ja lukija pääsee nauttimaan äärimmäisten stereotypioiden esittelystä: viljelijä Arthur Shelby on pohjoisen osavaltion tapaan ylevä, orjia kuin perheenjäseninä pitävä sivistynyt herrasmies joka joutuu äärimmäisen pakon edessä myymään rakkaan Tuomo-orjansa. Kun taas orjakauppias on etelävaltioiden vulgääri, sivistymätön moukka joka käsittelee orjia kuin karjaa. Noh, näitä riittää pitkin kirjaa. Tuomo-orja siis joutuu orjakauppiaan käsiin ja pitkä matka kohti New Orleansia alkaa. Matka etenee pitkin Missisippiä jokilaivalla ja laivalla Tuomo vaihtaa yllättäen omistajaa kun jokilaivan nuori (valkoinen) matkustaja Eva tipahtaa jokeen ja Tuomo-orja pelastaa tytön varmasta kuolemasta. Tapahtuneen johdosta Eve-tytön isä Augustine St. Clare, nuori ja rikas New Orleansin porvari, ostaa Tuomo-orjan tyttärensä pyynnöstä kotiorjaksi.
New Orleansin uudessa kodissa Tuomo-orja huomaa päätyneen hyvän omistajan kotiin missä orjia kohdellaan myös kuin perheen jäseniä. Kirjan loppupuolella Tuomo-orja joutuu vielä kerran myydyksi ja päätyy tai paremminkin laskeutuu helvettiin Lousianan plantaasille ihmishirviö Simon Legreen omistukseen joka myös päättää Tuomo-orjan maallisen vaelluksen.
Kirjailijasta ja tämän kirjan yllättävän suuresta yhteiskunnallisesta vaikutuksesta löytyy valtavasti tietoa ja varsinkin kaikki kirjan taustatieto on tässä kohdin mielenkiintoisinta. Kirja julkaistiin ensin jatkokertomuksena orjuuden vastustajien julkaiseman National Era-lehden jatkokertomuksena, ja heti perään kirjana joka osoittautui valtavaksi myyntimenestykseksi. John P. Jewett painoi kirjaa aluksi varovaiset 5000 kappaletta, kirjaa kuitenkin myytiin lopulta hulppeat 300 000 kappaletta. Nuorta kansakuntaa piinaava kipeä aihe pulpahti pintaan bestsellerin muodossa ja joka kiihdytti pohjoisen keskustelua orjuudesta ja toisaalla etelässä kiihdytti orjuuden kannattajien mieliä. Legendoja aiheen ympärillä myös riittää, ja yksi herkullisemmista kertoo sisällissodan ensimmäisestä vuodesta kun kirjailija tapasi kansakunnan presidentin Abraham Lincolnin, presidentti tokaisi "so you are the little woman who wrote the book that started this great war".
Kirja oli itselleni pettymys. Tiesin kyllä tarkkaan minkälaisesta kirjasta oli kyse ja odotinkin mielenkiintoista aikalaiskirjoitusta orjuudesta, onhan tämä yksi selkeä amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita. Kuitenkin kirja on läpikotonsa ärsyttävän poliittinen ja tilausteos aikansa poliittiseen keskusteluun. Kirjailija käy kuitenkin hienosti läpi tarinan muodossa orjuuteen liittyviä syitä ja kuvaa orjien raakaa todellisuutta aina orjamyymälöiden kuvauksilla ja niihin liityviin sydäntäsärkeviin tarinoihin missä perheet hajoitettiin myymällä vanhemmat erilleen lapsistaan. Kirjan selkeän negatiivinen puoli on tukahduttavan paatoksellisuus. Yksi eteläisten orjavaltioiden klassinen perustelu orjuudelle oli raamattu, jonka vanhassa testamentissa puhuttiin orjuudesta ja sillä etelävaltioiden orjuuden kannattajat perustelivat orjuuden moraalista ylläpitämistä, ja tässäkin kirjailija ottaa kantaa ja käyttää näitä raamatun katkelmia lyömäaseena. Kirjailija pitää myös tätä novellikokoelmaa keskeisenä aiheena ja mitä pidemmälle kirjaa luki, raamattu nousi yhä keskeisemmäksi tarinan edetessä. Kirjan päähenkilöt käyvät loputtomilta tuntuvia keskusteluja orjuudesta ja sen oikeutuksesta ja päinvastoin.Virsiä veisataan ja jumalaa ylistetään. Tässä vaiheessa katse kävi jo kirjahyllyssä ja aloin miettimään toisen kirjan aloittamista..
Mitä kirjasta sitten jäi käteen? Kirja oli ensinnäkin liian pitkä yli 560 sivua. Kirjan painos on vuodelta 1953 ja käännös Niilo Liakkan käsialaa jo vuodelta 1904, joten kirja vilisee wanhaa soomea esimerkkinä plantaasi joka taipuu Niilon käsissä plantaashi ja orjien ja valkoisten jälkeläiset ovat kvarteroneja jotka suomentaja muistuttaa olevan valkoihoisten ja neekerien jälkeläisiä. Suomentajalla on myös outo tapa kääntää osa henkilöiden nimistä suomenkielelle ja osa taas ei. On siis Tuomoa, Yrjöä, Elisa, Miina jne.
Tuomo Sedän tupa on varmasti ollut aikansa Da Vinci koodi, joka on kuohuttanut yhteiskunnan kerroksia rohkealla kerronnallaan. Kirjailija ei varmaan kuitenkaan toivonut kirjan olevan kipinä muiden joukossa sytyttämässä jo kauan kytenyttä ruutitynnyriä pohjoisen ja eteläisen Yhdysvaltojen välillä. Itse olen heinäkuun alussa viettämässä lomaa etelävaltioissa mm. Hilton Headissa (South Carolina) jossa näkee vielä vanhojen plantaasien jälkiä, joten tämä oli hyvä historiallinen täky matkalle. Jos sinua kiinnostaa lukea tarkemmin aikalaiskirjoituksia Yhdysvaltojen orjuudesta 1800-luvulla, suosittelen lämpimästi tämän sijaan esimerkiksi Frederick Douglassin omaelämänkerrallista kirjaa Amerikkalaisen orjan omaelämänkerta (Narrative Of The Life Of Frederick Douglass, An American Slave, Written By Himself, 1845).
Luin tämän muutamia vuosia sitten niinikään vuosien hyllyssä pyörittelyn jälkeen ja minulle kävi täsmälleen päin vastoin! Odotin kirjalta aika paljon noita asioita, joita kritiikissäsi (ihan oikeutetusti) mainitset, mutta sitä paatoksellisuutta ja ajan hampaan puremaa oli suhteessa odotuksiini yllättävän vähän. Joten minulle kirja oli "iloinen" (no, eihän tämä kovin iloinen kirja tosiaankaan ole) yllätys.
VastaaPoistaJoo, ei tosiaan mikään iloinen kirja. Mielenkiintoinen mutta omaan makuuni se uskonnollinen paasaus ja välillä liikaa silmille hyppäävä poliittisuus iski itselläni jarrua. Kuitenkin ehdoton klassikko.
VastaaPoista